HYY:n Kehy-valiokunnan Sambian hankkeen blogi

Taksimatkailusta

2010-11-19T10:03:01+02:00

Jos Chipatasta ei jotain puutu, niin se on takseja. Suurin osa näistä takseista on ns. epävirallisia, joita ajavat ylivoimaisena enemmistönä nuoret miehet. Nämä nuoret miehet tienaavat elantonsa ja elättävät monijäsenisiä perheitään tällä tavoin; kuusi päivää viikossa taksikuskina toimiessaan. Taksit ovat yksityisomistuksessa, joten kuskien on toimitettava viikottain määrätty summa viikon aikana ansaittua rahaa auton omistajalle eli työnantajalleen. Chipatan työtilanne on yleisesti erittäin huono ja epävirallisena taksikuskina toimiminen pelastaakin monen täkäläisen talouden.

Chipatassa ( ja Sambiassa yleensä) on suositeltavaa hankkia pari luotettavaa vakikuskia, joille sitten tarpeen hetkellä voi soittaa. Tällä tavoin säästää niin aikaa, energiaa kuin rahaa ( hinnasta ei tarvitse tingata joka ikinen kerta) ja matkanteko on turvallisempaa, vaikkei Chipatassa turvallisuudesta tässä asiassa niin huolissaan tarvitse ollakaan.

Autolla ajo eroaa myos hieman totutusta. Bensaa pistetään kerralla vain sen verran kuin käteistä sattuu sillä hetkellä löytymään, joten bensa-aseman kautta kierretään päivän aikana useaan kertaan. Ei ole ollenkaan epätavallista, että taksimatkan aikana käydään tankilla ja tämä tapahtuu hyvin usein myös bussilla matkustaessa. Bensan hinta on kallistunut viime vuoden aikana myös Sambiassa ja tämän takia bensaa säästellään aina kun siihen on tilaisuus. Alamäet rullataan vapaalla niin pitkään kuin auto kulkee, mutta toisaalla Chipatan keskustassa kaasutellaan lyhyillä matkoilla ihan turhaan. Hauskana esimerkkinä kerta, jolloin olimme tulossa Chipatan lähimaastossa sijaitsevalta lodgelta takaisin keskustaan päin, bensa oli periaatteesa lopussa autosta, joten rullasimme vapaalla koko noin 5+ kilometrin matkan loivaa alamäkeä ja tasaista maata Chipataa kohti. Voi arvata kuinka kauan kyseiseen matkaan meni sitten loppupeleissä..

Myös se kuinka paljon taksiin survotaan tavaraa ja matkustajia eroaa myös hitusen suomalaisesta taksikulttuurista. Paikalliset hyödyntävät takseja etenkin tavaroidensa kuljetukseen, eikä takseilla ole rajoituksia kuinka paljon tavaraa taksiin saa kerralla ottaa. Tämän seurauksena taksien peräluukut ovat yleensä apposen auki maissi/hiili/puupurua/käytettyjä vaatteita -täynnä olevien säkkien, muovisankojen ja ties minkä muun peräluukkuun survotun roinan seurauksena. Kaikki kunnia tosin paikallisille; tavarat pakataan niin tiiviisti, että sitä tavara määrää minkä he saavat autoihin mahtumaan ei voi kuin – taas kerran- ihmetellä. Matkustajien määrää ei myöskään usein sen kummemmin rajoiteta ( ellei sitten satuta ajamaan poliisien tarkistuspisteiden jne ohi); takapenkille mahtuu helposti viisi ihmistä, sylivauva ja pari matkalaukkua ja pelkääjänpenkille ( ja kuskin ja pelkääjänpenkin väliin) vakikäytäntönä kaksi matkustajaa. Tämä koskee siis yhteistakseja, jotka tulevat halvemmaksi pidemmillä matkoilla. Henkilökohtaisesti yritän kyseistä matkustustapaa välttää jos suinkin voin, syistä joita ei tässä ehkä tarvitse eritellä..

Taksikuskien kesken vallitsee tietysti kova kilpailu ja etenkin länsimaalaiselle taksin tarjoajia löytyy joka kulmasta. Kerran keksi yksi taksikuski huutaa perään ´taxi, madam?!` kun ajelin pyörällä ohitse. Kuskit tietenkin olettavat että msunguna maksat korkeamman hinnan, mutta asiaa auttaa paikallisen hintatason tietäminen ja se iänikuinen tinkaaminen.

Etenkin ensimäisinä kuukausina Chipatassa oleskellessa sattui pariin otteseen niin, että matkan alussa sovittu summa kasvoikin määränpäässä kaksinkertaiseksi, koska kuski ”ei ollut tiennyt” kuinka kaukana kyseinen paikka itseasiassa olikaan, vaikka matkan alussa oli vakuutellut olevansa siitä hyvin selvillä. Kieltäydyttyäni maksamasta lisämaksua kuskin töppäilyn takia, kuski sitten tavallisesti otti ja suuttui ja pisti kaiken syyn matkustajan, eli allekirjoittaneen, niskoille. Saman tarinan toistuttua useampaan kertaan alkoi sitten tulla selväksi että tämä taitaakin olla vaan paikallisten jippo jolla yrittävät rahastaa msunguilta lisää rahaa.

Lisäbonus on se, että takseilla on erittäin harvoin sopivaa vaihtorahaa. Asiakkaan kieltäydyttyä maksamasta suurempaa summaa vain sen takia, että kuskilla ei ole vaihtorahaa aiheuttaa sitten sen, että sitä vaihtorahaa etsitään kissojen ja koirien kanssa matkan varrella sijatsevista kulmakaupoista ja baareista. Asiasta täytyy tosin muistaa huomauttaa jo matkan alussa, muuten asiasta nousee helposti riitaa portille saavuttaessa. Vaitorahan puuttuminen ei tietysti ole kuskin vaan aasiakkaan syytä

Now now

2010-11-19T09:59:01+02:00

Paikallinen elämäntahti ja sen hitaus verrattuna länsimaiden hektisyyteen tulee tuskin kenellekään paikalliseen kulttuuriin vähääkään perehtyneenä yllätyksenä. Kärsivällisyyttä ja pitkäpinnaisuutta tarvitaan ja paljon.

Tämä tulee ilmi myös tapaamisia sovittaessa ja kun sovittuna ajankohtana odottaa paikallista kaveria saapuvaksi. Jos esim. sovitaan että kaveri tulee käymään kello kuudelta illalla, hän saattaa ilmestyä mihin aikaan tahansa kello 17-20 välillä. Sama pätee myös työpaikalla. Paikalliset ilmestyvätS tapaamisiin tuntejakin sen jälkeen mitä on sovittu tai vaihtoehtoisesti jopa eivät ollenkaan. Asiaan löytyy tietysti monta pitävääkin selitystä, kuten julkisten kulkuvalineiden aikatauluttomuus.

Tapa millä paikalliset sitten ilmoittavat myöhästymisestään tai tulostaan aiheutti alussa hiukan hämmennystä..Kaverin soittaessa ja kertoessa, että `I’m coming now` tarkoittaa että kaveri on nyt melkeinpä valmis lähtöön ( esim.kodistaan) ja voit mahdollisesti nähdä hänet jo seuraavan puolen tunnin aikana, riippuen paikan a ja b etäisyydestä, luonnollisesti.

`I’m coming now now` toisaalta tarkoittaa sitä, että kaverin täytyy luultavasti tehdä vielä lukuisia muita asioita ennen kuin ehtii luoksesi ja hän luultavasti ilmestyy paikalle siinä tunnin parin päästä. Ilmaisuja kuten ´tunti´, ´puolituntia´ tai ´vartti´ ei myöskään juuri käytetä. Jos paikalliselta kaverilta yrittää kysyä onko hän valmis hakemaan sinut autollaan puolen tunnin päästä, siihen vastaus voi kuulua kyllä, mutta siitä huolimatta paikalle ilmestytään vasta tunnin päästä. Olenkin lopettanut tarkempien aikamääreiden käytön etenkin kysymyksissä ja hyväksynyt sen, että kyllä se kaveri sieltä joskus ilmestyy ja sillä välin voi sitten tehdä muita hommia. Asiasta voi tietysti yrittää mainita sekä kertoa että meillä päin on tapana tulla sovittuna ajankohtana, mutta kokemuksen rintaäänellä voisin todeta, ettei asiat sen keskustelun jälkeen paljoakaan muutu

Mielekäs puhelinkeskustelu paikallisen kaverin kanssa voi mennä esim. näin:( soitto hetkellä olen odotellut kaveria saapuvaksi jo ainakin tunnin)

Minä: ” Hi, so are you coming to pick me up?”

Kaveri: ”Yes, sorry, i´m coming just now, go to the gate when I ring you”

”Ok, so you mean you are coming now?”

”No, not now, now now, i ring you, just be ready”

”Ok....” (alistunut syvä huokaus)

Leipäkauppiaiden monopoli

2010-11-19T09:56:01+02:00

Shopritessa, paikallisessa supermarketissa, asioidessa ei ole ollenkaan tavatonta nähdä paikallisia, pääasiassa naisia, hamstraamassa kerralla kilokaupalla Shopriten paikallisesti valmistamaa leipää. Tästä on seurauksena se, että leipätiski ammottaa useimmiten tyhjyyttään, ellei sitten satu menemään kauppaan aikaisin aamulla, jolloin leipää ollaan vielä paistamassa. Olen ihmetellyt asiaa useaan otteeseen, etenkin siksi, koska kyseiset paikalliset eivät vaikuta ylempään keskiluokkaan kuuluvilta, heiltä, joita Shopriten kaltaisessa yltäkylläisessä supermarketissa useimmiten tapaa. Loogisen selitys asialle kai olisi, että nämä paikalliset jälleenmyyvät leipää omissa pikku-kioskeissaan ympäri Chipataa.

Asiaan löytyy kuitenkin kekseliäämpi selitys: nämä kyseiset paikalliset ovat päättäneet liittoutua yhteen ja tyhjentävät tarkoituksellisesti kaupan leipätiskin niin perusteellisesti, että leipää ei enää kaupasta ole saataville. Tämän jälkeen he leirityvät Shopriten eteen ( kirjaimellisesti kaupan sisäänkäynnin eteen tien viereen ) ja jälleenmyyvät leipää – korkeammalla hinnalla- sieltä käsin! Eli, kun kaupan tyypilliset asiakkaat ehtivät kauppaan töiden loputtua myöhäis-iltapäivästä, ainoana vaihtoehtona on ostaa leipää tienposkesta samaisilta kauppiailta. Paikallisten kekseliäisyys yksityisyrittäjinä ei voi kuin hämmästyttää jälleen kerran.

Radiosoitosta

2010-11-19T09:52:01+02:00

Paikalliset rakastavat sambialaisten artistien poppi-renkutuksia joita Chipatalainen radio-asema onnistuu soittamaan – yllättävän- monta kertaa yhden työpäivän aikana. Radio pistetään päälle heti ensimmäiseksi toimistoon tullessa ( tai siis toiseksi, kenkien kiillotuksen jälkeen) eikä sitä pistetä kiinni ennen kuin toimisto myöhäis-iltapäivällä suljetaan. Päivän soittolista käsittää lähinnä sambialaisia hitti pop-kappaleita muutamalla länsimaalalaisella pop-kipaleella höystettynä.

Paikalliset tuotokset käsittelevät usein universaaleja aiheita; suurin osa rakkautta ja ihmissuhteita. Ajoittain radiosta voi kuulua myös perinteikkäämpiä paikallisia rytmejä omaavia kipaleita. Kuulemani mukaan Sambiassa vallitsi takavuosina vahva muusikko-perinne, joka sittemmin on kuihtunut lähes olemattomiin muusikkojen poismentyä liian nuorina erinäisten sairauksien seurauksena. Kolmas suosittu radiosoiton kategoria on uskonnolliset pop-kappaleet. Kristinuskolla on erittäin vahva jalansija Sambiassa ja sen vaikutus on kuultavissa myös kevyen musiikin saralla.

Ikimuistoisia hetkiä on koettu myös länsimaalaisista pop-kappaleista tehtyjen covereiden seurassa. Celin Dionin My Heart Will Go On ja Roxetten It Must Have Been Love tuskin kuulostavat enää ikinä siltä entiseltä kymmenen kuukauden ajan panhuilu-versioita kuunneltuaan.

Kummallista mutta totta, paikalliset eivät vaan millään näytä kyllästyvän näihin hitti-kappaleisiinsa. Ei sitten millään. Mukana hyräillään ja lauletaan vaikka samoja kappaleita on kuunneltu ainakin viimeiset puoli vuotta. Samat kappaleet soivat tottakai joka paikassa: torilla, kaupoissa, baareissa. Niin, ja pitkänmatkan linja-autoissa.

Erikoista hitti-kappaleissa on se, että yhdessä kappaleessa voi kuulla jopa kolmea eri Sambian paikalliskieltä. Täten usein myös paikallisilla on vaikeuksia ymmärtää kappaleiden perimmäistä sanomaa. Tällä ei tosin näytä olevan merkitystä, tanssijalka vipattaa ja mukana lauletaan vaikkei ihan varmoja laulun sanoista ollakaan.

Pukeutumisesta

2010-11-19T09:44:01+02:00

Paikallisille on erittäin tärkeää näyttäytyä työpaikoillaan siisteissä, puhtaissa ja tarkkaan silitetyissä vaatteissa. Ei voi kuin ihmetellä miten miesten kauluspaidat loistavat vitivalkoisina puhtauttaan päivä toisensa jälkeen tai miten naapuritoimiston rouva on taas ehtinyt muuttamaan kampaustaan. Vaikka paikalliset, myös ns. paremmissa toimisto-työpaikoissa työskentelevät, asuvat usein verrattain vaatimattomissa oloissa, ei sitä päällä päin osaisi arvata. Ja kaiken lisäksi, vaatteet pestään nyrkkipyykillä (pyykkikonetta en ole nähnyt sitten Suomesta lähdön) ja etenkin miesten puvun paidat ja housut hankitaan usein second hand-myyjiltä kadulta.

Jokaisesta sambialaisesta kodista löytyy varmasti myös yksi jos toinenkin purkki Kiwi-nimistä kenkävahaa. Kenkien siisteys on paikallisille aivan ensisijaista ja heitä ei periaatteessa näe ikinä pölyisissä, likaisissa tai risaisissa kengissä työpaikoillaan tai julkisilla paikoilla yleensä. Aamulla työpaikalle tullessa ensimmäinen askare onkin pyyhkiä ja kiillottaa kengät maantien pölystä. Likatahrojen poistamiseen käytetään esimerkiksi pyyhekumia. Toimii todistetusti erityisesti mokkanahkakengille. Itse olen tossutellut samaisilla torilta löytämilläni second hand-nahkatöppösillä viimeiset kuusi kuukautta ja voi arvata kuinka moneen kertaan paikalliset ovat kenkiäni arvostelevasti silmäilleet ja/tai kommentoineet...Noin kuukausi sitten annoin vihdoin periksi ja menin ostamaan ensimmäisen kenkävahapurkkini. Nyt sitten vahailen tossujani harva se päivä kuin kunnon paikallinen konsanaan.

Sambialaisten naisten korujen käyttö on suhteellisen vähäistä mutta sitä enemmän huomiota kiinnitetään tukkaan. Tukkalisäkkeitä ja mitä erilaisimpia peruukkeja on myytävänä lähes joka putiikissa ja kulmakaupassa ja niiden käyttö onkin erittäin yleistä naisten keskuudessa. Jos tukka halutaan pitää luonnollisena, kampaamossa vaihtoehtoina on joko tukan suoristaminen ( erittäin yleistä), pikkuletit tai sitten asiakas voi valita mallin kampaamon seinille kiinnitettyistä julisteista, joissa koreilee yhtä sun toista tukkamallia; armaasta kahdeksankymmentä-luvusta ilmeisesti tähän päivään. Paikallisten naisten kampausten ja peruukkien säännöllinen vaihto aiheuttaa toisinaan hiukan ´päänvaivaa´ tälle msungulle: sama naapurin rouva jonka olen tottunut näkemään isossa käkkäräperuukissa tuleekin eräänä päivänä kadulla vastaan lyhyen ja suoristetun tukan kanssa...siinä sitä sitten yrittää kiireesti miettiä kenestä mahtaa olla kyse!

Chitengestä (eli tyypillinen värikäs afrikkalainen kangaskappale, josta paikalliset naiset teettävät esim. asuja niin arkeen kuin juhlaan) on myös moneksi. Useimmiten paikalliset kietaisevat sen housujen tai hameen päälle eräänlaiseksi päällyshameeksi, joka sitten suojaa vaatteita pölyltä ja lialta. Kenttämatkoilla chitenge on korvaamaton; sitä voi käyttää istuinalustana, kietaisuhameena tai sitten vaikka pyyhkeenä ( kangas kuivuu hetkessä auringossa). Kätevää.

Työntekijöiden oikeuksista

2010-11-19T09:34:01+02:00

Sambiassa olisi työsuojeluvaltuutetuille töitä. Vaikka nimellisesti työntekijöiden oikeuksia on turvaamassa valtion säätämät lait ja artiklat, alemmalla työväenluokalla ( eli suurin osa väestöstä) näitä oikeuksia ei käytännössä ole. Vaihtoehtoisesti asian voisi ilmaista: paikalliset työntekijät eivät ole tietoisia oikeuksistaan eivätkä täten niiden perään uskalla edes haikailla. Chipatassa tämä tulee esiin erityisesti suureksi osaksi intialaisten ( eli Sambiassa syntyneiden alkuperältään intialaisten) hallitseman ´down shop´- ympäristön sekä heidän omissa pihapiireissään joko täyspäiväisesti asuvien tai päiväseltään työskentelevien taloudenhoitajien tapauksessa. Toki Chipatassa on myös varakkaampaa paikallista väestöä, joilla on varaa palkattuun apuvoimaan, mutta tämä väestönosa on pieni vähemmistö ja täten prosentuaalisesti tämän kirjoituksen kannalta ei niin merkittävä.

Chipatan intialaisväestöllä on siis monopoliasema ( uskoisin, että jokainen Chipatassa käynyt tähän yhtyisi) paikallisessa kaupankäynnissä. He omistavat järkeensä kaikki liikkeet ´Down Shop´- nimisellä alueella, joka sattumoisin on myös Chipatan vilkkaimpia kaupankäynti-alueita. Tämän lisäksi, omistajuus on levinnyt muihin yhteiskunnan osa-alueisiin, kuten esim. turisteille ( ja varakkaammalle paikallisväestölle) suunnattuihin lodgeihin ja jopa vastavamistuneeseen Chipatan ensimmäiseen ostoskeskukseen.Tämän lisäksi Intialaiset ovat onnistuneet hankkimaan paljon maata otollisilta ja tulevaisuudessa hyvin tuottavilta alueilta Chipatan lähi-ympäristöstä. Tämä linkittyy työntekijöiden oikeuksiin siinä mielessä, että suuri osa Chipatan paikallisväestöstä on siis intialaisten palkkalistoilla. Palkat ovat, paikasta riippuen, erittäin alhaiset ( esim. 7 päivää viikkossa raskasta työtä - niin sisällä kuin ulkona- tekevät kotiapulaiset saattavat saada sellaiset 15 euroa kuussa palkkaa), työolosuhteet ankeat ja vaativat ( satoi tai paistoi töitä tehdään niin sisällä kuin ulkona ) sekä työtuntimäärä huikea ( ylitöistä ei makseta extraa ja töissä ollaan niin kauan kuin pomo käskee).

Tasapuolisuuden vuoksi todettakoon, etteivät Intialaiset ole kuitenkaan yksin vastuussa työntekijöiden oikeuksien polkemisesta. Osaavat ne paikallisetkin. Esimerkki: Paikallinen tuttu on töissä huonekaluja ja muita kodin tarvikkeita myyvässä liikkeessä Chipatassa. Omistaja on sambialainen, tosin ei Chipatasta kotoisin oleva mieshenkilö. Kyseinen liike on nyt noin kolmen viime kuukauden ajan siirtänyt toimintaansa liikkeen vanhasta myymälästä uuteen toimitilaan, joka tosin sijaitsee vanhan myyntipisteen lähinaapurissa. Seuraus: paikallinen tuttuni työkavereineen on ollut töissä taukoamatta viimeiset kolme kuukautta, viikonloput mukaanluettuna. Normi-päivän pituus on ollut keskimäärin siinä aamu kello kuudesta ilta kymmeneen. Viime viikkoin töihin on täytynyt mennä jo kello viiden aikaan aamulla. Yhtään vapaata päivää eivät työntekijät ole saanut viimeiseeen kolmeen kuukauteen, puhumattakaan ylityölisistä. Niin, no leikkasihan omistaja tosin tutun palkkaa viime kuussa... ja palkka sitä ennen oli sellaiset 90 euroa ja rapiat.

Porkkanana tilanteessa on ollut koko kolmen kuukauden ajan lupaus siitä, että liike kyllä avataan pian ja sen jälkeen työntekijät voivat palata normaaliin työaikaan, eli noin aamu seitsemästä kello viiteen iltapäivällä. Liikkeen piti olla valmis avattavaksi todellakin jopa melkein kaksi kuukautta sitten, mutta avajaisia lykättiin moneen kertaan. Syynä tähän on kuuleman mukaan työnteon hitaus sekä se ettei liikkeessä ole tarpeeksi työntekijöitä sekä logistiikan töppäilyt (tavaroita on esimerkiksi kanniskeltu edestakaisin uuden ja vanhan toimitilan sekä erillään sijaitsevan varastotilan väliä). Tällä hetkellä tilanne on se, että liikkeen päätoimitila on nyt avattu ja kaupankäynti aloitettu, mutta viereisen pienemmän myyntitilan remppaus on vielä kesken, joten työnteko jatkuu samaan malliin.

On siis sanomattakin selvää, että työntekijät ovat saavuttaneet uupumispisteen jo aika päiviä sitten. Olen moneen otteeseen ihmetellyt ja yrittänyt tutultani kysyä syytä siihen miksi työntekijät nielevät kaiken tämän eivätkä mene yhdessä puhumaan tilanteesta pomolleen.

Syynä tähän on kaverin mukaan se, ettei kukaan muu työntekijöistä sitä uskaltaisi tehdä ja jos hän menisi pomon puheille yksin, hänet voitaisiin pian jopa erottaa. Myös sen käsityksen olen saanut seuratessani tilannetta, että työntekijät eivät yksinkertaisesti ole tietoisia siitä, että työntekijöinä heille kuuluu tiettyjä oikeuksia ja pomon niitä laiminlyödessä hänet voitaisiin saada jopa tilivelvolliseksi ottamuksistaan.

Mutta ei kahta ilman kolmatta...kortensa kekoon kantavat nimittäin myös Sambian koko ajan lisääntyvä kiinalaisväestö. Kiinalaisten Afrikan ’ valtaushan’ ei sinäänsä ole enää mikään uusi juttu ja varmasti paljon positiivistakin mukaan mahtuu. Nurjana puolena on sitten toisaalta Kiinan ihmisoikeustilanne ja vastaavasti tottumukset ja asenteet mitkä helposti kulkevat mukana matkalaukussa. Esimerkki: Lusakalainen maissijauhojen käsittelytehdas. Työolosuhteet: ei hengityssuojaimia, jauhot pöllyävät aamusta iltaan eikä ilmanvaihto pelaa alkuunkaan. Seuraukset: 1. Tehtaassa jo useamman vuoden työskennellyt sambialainen jolle on vuosien aikana kehittynyt vaikea astma. 2. Tehtaassa vastikään aloittanut nuori työntekijä, joka kertoo hengitysteihin liittyvien oireiden alkaneen yhtäaikaisesti uuden työpaikan kanssa.

EPWDA:n toiminnasta itäisen provinssin maaseudulla

2010-11-19T09:21:01+02:00

EPWDA:n Legal Education- hankkeen yksi olennaisia osa-alueita on itäisen provinssin maaseudun kylissä pidettävät tiedonjakotilaisuudet (Sensitization metings).

Tilaisuuksien tavoitteena on levittää lakitietoutta itäisen provinssin maaseudulle sekä voimaannuttaa maaseudun asukkaita aktiivisesti ajamaan niin kansalais-kuin ihmisoikeuksiaan. Legal Education –hankkeen toiminta kattaa kaikki kahdeksan itäisen provinssin piirikuntaa ja täten hankkeen toimintakenttä on maantieteellisesti hyvin laaja ja maastollisesti vaativa. Suurin osa itäisen provinssin eri piirikuntia yhdistävistä maanteistä on yhä sorateitä tai todella huonossa kunnossa olevia vanhoja asfalttiteitä ( = teissä on enemmän kuoppia kuin asfalttia), joten hyvässä kunnossa ja säännöllisesti huollettu maastoajoneuvo on Legal Education- tyyppiselle hankkeelle välttämättömyys. EPWDA:lla on onneksi oma Land Rover ja vaikkei autoparka enää niin täydessä terässä olekaan, auttaa sen olemassaolo järjestön toimintaa todella paljon.

Maaseudulla pidettävien tilaisuuksien aihepiirit ovat nelivuotisen hankkeen aikana vaihdelleet muun muassa omaisudenriistosta lasten hyväksikäyttöön ja kotiväkivaltaan. EPWDA:n piirikunnissa sijatisevat ala-järjestöt koordinoivat Legal Education- hankkeen toimintaa omissa piirikunnissaan ja niin myös näiden tiedonjakotilaisuuksien osalta aluejärjestöt päättävät itsenäisesti missä maaseutujen kylissä tilaisuuksia tullaan pitämään. Osaanottajajoukko on yleensä hyvin kirjava; on kylän naisia ja miehiä, kylän lapsia, naisjärjestöjen ja paikallisten osuuskuntien edustajia, koulujen henkiökuntaa ja kouluhallituksen edustajia, terveysektorin henkilökuntaa, paikallisten kirkkojen jäseniä, kyläpäälliköitä ja perinteisten johtajien edustajia. Osaanottajia tulee usein myös useiden kilometrien, jopa kymmenien, päästä alueen lähikylistä. Matkaa taitetaan useimmiten jalan, kyläpäälliköt tosin kulkevat polkupyörillä.

Tänä syksynä EPWDA on kiertänyt seitsemän provinssin kahdeksasta alueesta

puhumassa syntymätodistusten tärkeydestä. Syntymätodistus on asia, josta monellakaan maaseudun asukkaalla ei ole mitään käsitystä. Maaseudun terveyskeskuksissa ja neuvoloissa työskentelevät hoitajat ja kätilöt eivät ole myöskään tietoisia koko asiasta,vaikka juuri heidän tulisi tästä asiasta tiedottaa sekä jakaa todistusten hakemista varten tarvittavia lomakkeita. Kenttämatkojen aikana olemme myös oppineet, että tilanne on sama useassa kokonaisen alueen ( district) kattavassa keskussairaalassa. Vaikka laki syntymätodistuksista on ollut voimassa jo vuodesta 1973, Sambian valtio ei ole tehnyt asian edistämiseksi juuri mitään ja täten vain aniharva tilaisuuksien osaanottajista on ollut tietoinen syntymätodistusten olemassaolosta, vielä harvempi on kertonut omistavansa kyseisen todistuksen. Tästä johtuen häviävän pieni osa maaseutujen lapsista on ylipäätään rekisteröity Sambian kansalaiseksi. Vaikka Sambian Perustuslain mukaan syntymätodistus tulee esittää lapsen aloittaessa ensimmäisen luokan peruskoulussa, koulut hyväksyvät usein jopa neuvola-kortin todistuksen sijaan ja täten vanhemmat eivät näe todistuksen hankkimisen välttämättömyyttä. Todistus tulee kuitenkin ajankohtaiseksi lapsen varttuessa ja esimerkiksi hakeutuessa opiskelemaan yliopistoon tai collegeen. Myös passihakemusta varten syntymätodistus on oleellinen.

Kuusi setsemästä alueesta kierrettyäni voin todeta, että vastaanotto maaseudun kylissä on ollut hyvin positiivista. Paikallisen kulttuurin mukaisesti tilaisuuden vetäjiä, eli EPWDAa, kiitellään useaan kertaan ja jokaisen tilaisuuden on päättänyt kyläpäällikön, joita tilaisuuksiin osallistuu kiitettävä määrä, kiitospuhe.

Vaikka Sambian maaseudula ollaan hyvin tietämättömä monista meille ns. itsestäänselvistä asioista, ei se tarkoita etteivätkö ihmiset olisi innostuneita kuuntelemaan ja oppimaan uutta. Kysymyksiä esitetään, omia mielipiteitä lausutaan ja välistä kerrotaan tarinaa perhepiirissä sattuneesta tapauksesta, joka jollain tapaa ( usein hyvin etäisestikin..) liittyy kyseiseen aiheeseen. Tilaisuuksien loppupuolella osaanottajat saavat tehtäväksi laatia toiminta-suunnitelman siitä miten he aikovat jakaa tietoa syntymätodistuksista muille kyläläisille. Tässäkin tapauksessa osaanottajien aktiivisuus hämmästyttää, asiaan useimmiten todellakin paneudutaan ja toiminta-suunnitelmat, olettaen että ne todella pistetään käytäntöön, tiedottaisivat asiasta jo huomattavalle osalle itäisen provinssin maaseudun väestöstä.

Yksi tilaisuuksien viihdyttävimmistä hetkistä koetaan kun tulee aika jakaa valokopioita esimerkkinä todistusten hakemiseen tarvittavista lomakkeista. Koska kopioita ei ole riittävästi kaikille osaanottajille, niistä kilpaillaan kynsin ja hampain. Sama pätee EPWDA:n kumppanijärjestön uutislehtisiin, joiden jako herättää jopa suurempaa kalabaliikkia osaanottajien keskuudesa. Usein päädytäänkin siihen, että tasapuolisuuden vuoksi paikallisjärjestöjen edustajat sekä kyläpäälliköt ovat lehtien uusia ylpeitä omistajia.

Tilaisuuksien jälkeen kaikille osaanotajille tarjotaan ilmainen shima-lounas kylän EPWDA:n alueellisen ala-järjestön toimesta. Tyhjin vatsoin ei kenenkään tarvitse lähteä takaisin tien päälle.

Sambian naisista

2010-11-19T09:13:01+02:00

Mary on 26-vuotta, kuuden lapsen äiti ja naimisissa itseään 10 vuotta vanhemman miehen kanssa. Ensimmäisen lapsensa Mary sai 15-vuotiaana, kahdeksan kuukautta paikallisten tapalakienmukaisesti pidettyjen häiden jälkeen.

Maryn perhe asuu pienessä maaseudun kyläyhteisössä Sambian itäisessä provinsissa, josta lähimpään isompaan asutuskeskuskeen on 60 km matkaa. Tie on niin huonossa kunnossa, että matkaan menee helposti yli viisi tuntia perheen ainoalla kulkuvälineellä, polkupyörällä kulkien. Pikkubusseja asutuskeskukseen menee päivittäin, mutta ne kulkevat päätien kautta joka on noin 15 km:n päässä perheen kotikylästä.

Mary aloittaa päivänsä tavallisesti kello 04.00 aamulla. Hän lähtee ensitöikseen hakemaan lähimetsästä polttopuita tulta varten. Polttopuita tarvitaan, sillä ruoan valmistaminen kahdeksan henkiselle perheelle ei onnistu pelkän tyypillisesti sambialaisen hiilikeittimen avulla. Selässään hän kantaa vuoden vanhaa Agnesta muiden perheenjäsenten vielä jäädessä nukkumaan. Ulkona on yhä pimeää, mutta Mary tietää mihin suunnistaa puita etsimään, kulkeehan hän samaa reittiä harva se päivä. Palatessaan takaisin kotiin puoli kuuden maissa hän herättää 7-vuotiaan Maggien ja käskee tätä lakaisemaan kodin hiekkaisen pihan. Perheen lapset osallistuvat ahkerasti perheen kotitöihin,eikä Maggielle tule mieleenkään kapinoida äitiään vastaan. Maryn omalta äidiltään opittujen oppien mukaan ruoka tulee ansaita työllä, olipa kyseessä sitten pieni lapsi tai aikuinen.

Aamu on jo pitkällä, joten Mary lähtee kiireesti hakemaan vettä kaivolta, joka sijaitsee kolmen kilometrin päässä kylästä. Maggie jää valmistamaan aamiaista, mutta Maureen (3v) sekä yöuniltaan herännyt Simon (5v) auttavat äitiään vedenkannossa, molemmilla ikäiselleen sopiva vesiämpäri pään päällä keikkuen. Agnes nukkuu kankaaseen käärittynä Maryn selässä.

Kuuden aikaan vesi on haettu ja aamiainen on valmis. Mary menee herättämään perheen miehet. Aamiaiseksi on kylän pienestä elintarvikekioskista haettua vaaleaa leipää sekä maitopohjaista teetä aimoannoksella valkoista sokeria. Aamiaisen syötyään perheen miehet kylpevät ja 11-ja 8-vuotiaat pojat valmistautuvat kouluun lähtöön. Tällä välin Maggie pesee aamiasastiat ja auttaa äitiään kantamaan pesuvettä perheen miehille.

Tämän jälkeen on vasta naisten vuoro peseytyä. Siihen mennessä kun perheen pojat ovat valmiita lähtemään kouluun, Maggie on vasta kylpemässä ja myöhästyykin loppujen lopuksi koulusta melkein koko ensimmäisen tunnin verran.

Lasten lähdettyä kouluun Maryn aviomies lastaa 30 kilon maissisäkin pyörän tarakalle ja lähtee polkemaan kohti lähintä sähköllä toimivaa myllyäjoka sijaitsee10 kilometrin päässä. Naisten työkuormaa kotona on helpottanut huomattavasti sähköisten vasaramyllyjenyleistyminen maaseudulla. Enää ei naisten tarvitse nuijia maissia kuten ennen vanhaan, vaan maissi viedään lähimmällemyllylle, usein juuri miesten toimesta.

Talo rauhoittuu, mutta Maryn päiväaskareet vasta alkavat. Hän sitoo Agnesin tukevasti selkäänsä, ottaa kuokan ja lähtee peltotöihin kylän lähistöllä sijaitsevalle pellolle. Maureen ja Simon seuraavat äitinsä vanavedessä. Maryn perheen elanto on pitkälti hyvän maissisadon varassa, sillä tulot jotka perhe saa maapähkinöiden ja vihannesten kasvatuksesta ovat verrattain pieniä. Maryn perhe myy maissinsa valtion ruoan varmuusvarastoista huolehtivalle elimelle, joka takaa maissille suhteellisen hyvän hinnan. Tänä vuonna tosin on ollut harmina maksujen ennennäkemätön viivästyminen ja täten myös Maryn perhe odottaa yhä saataviaan valtiolta. Perheen rahat ovatkin erittäin tiukilla näinä päivinä.

Pellolle tulee muitakin kylän naisia ja aika kuluu töitä paiskoen ja välillä lapsista huolehtien. Kellon lähestyessä 11 Mary lähtee takaisin kotiin päin jossa jo odottavat aamupäivävuoron koulussa päättäneet Maggie, John (11v) ja David (8v). Maaseudella ei ole tarpeeksi kouluja Sambian nopeasti lisääntyvälle lapsiväestölle, joten lapset on jaettu ryhmiin; aamun aloittavat nuorimmat, iltapäivällä on vanhempien lasten vuoro. Tuntimääräisesti lapset ovat koulussa noin neljä-viisituntia/ päivä.

Seuraavaksi Mary alkaa valmistaa lounasta Maggien avustamana. Lounaaksi on, kuten joka ikinen päivä, maissipuuroa eli shimaa. Shiman lisukkeeksi on tänään tarjolla kaalipohjaista vihreää lisuketta. Taloudellisista syistä johtuen perheellä ei ole mahdollisuutta syodä lihaa päivittäin. Torilta ostettu (elävä) kana maksaa noin ison maissijauhosäkillisen verran, joten siihen ei perheellä ole varaa kuin juhlapäivinä. Mary haaveileekin aloittavansa muutaman kanan kasvatuksen pihamaallaan tulevaisuudessa. Ikävä kyllä kanojen rehuon sen verran hintavaa, ettei perheellä ole siihen varaatällä hetkellä.

Lounas valmistuu kello yhden maissa ja siihen mennessä Maryn aviomieskin on jo palannut myllyltä täyden maissijauhosäkin kanssa. Nämä maissijauhot käytetään perheen omiin tarpeisiin. Lounaan jälkeen Maryn aviomies paneutuu päivälevolle Maryn ja Maggien pestessä shimakattilan ja ruokailuastiat. Lounasaskareiden jälkeen Mary lähtee takaisin pellolle Maggien jäädessä pitämään huolta pienemmistä sisaruksistaan. Päivä on kuuma ja hikinen, mutta peltoviljely on perinteisesti naisten hommia eikä Maryn auta muu kuin aloittaa työnteko uudestaan.

Illan alkaessa pimetä kello kuuden aikaan Mary päättää vihdoin lähteä takaisin kotiin päin. Sinne saavuttuaan hän alkaa valmistaa perheelle illallis-shimaa. Shiman lisukkeeksi on tällä kertaa luvassa kananmunia sekä samaa kaalipohjaista lisuketta. Shiman ja lisukkeen tekoon kuluu melkein kaksi tuntia ja Maryn aviomies alkaa käydä kärsimättömäksi ja nälvii Marya tämän hitaudesta. Vaikka aviomies itse ei juuri paljoakaan ole päivän aikana saanut aikaiseksi, on Mary hänen sanojensa mukaan ennennäkemättömän laiska ja uhkaa viettää yönsä vaimo numero kakkosen luona. Mies on näet tapalakien sallimana naimisissa kahden naisen kanssa, Maryn ollessa arvojärjestyksessä ensimmäisenä. Aviomies tehostaa sanojaan muutamalla läimäytyksellä vasten Maryn kasvoja. Loppujen lopuksi illallinen valmistuu ja perhe täyttää vatsansa maissipuurolla ja lisukkeilla. Illallisen jälkeen Maryn aviomies päättää suunnata kohti kylän hökkelömäistä ´baaria´. Perheen rahat ovat tiukalla mutta siitä huolimatta aviomies päättää kuluttaa rahaa ostamalla muutaman purkillisen paikallista maissipohjaista olutta. Mary ei tiedä tuleeko tämä yöksi takaisin kotiin. Hän korjaa astiat ja jättää tiskaamisen aamuun. Hän auttaa lapsia heidän iltatoimississaan, nukuttaa perheen pienimmät ja vihdoin kymmenen aikoihin illalla oikaisee itsensä rättiväsyneenä kaislamatolle nukkumaan.

Aineisto blogiin on kerätty mm. 2-viikkoisen EPWDA:n oikeusneuvoja-koulutuksen aikana Chamassa, Chipatan itäisessä provinssissa. Blogin henkilöt ovat fiktiivisiä mutta päivän tapahtumat pohjautuvat koulutuksessa käytyihin keskusteluihin ja koulutukseen osallistuneiden naisten ja miesten kertomuksiin. Ainestona on käytetty myös tilastoja, etenkin Zambian Demographic and Health Survey (ZDHS) 2007.

Lyhyesti faktoja Itäisestä Sambiasta:

Sambian Itäisen Provinssin asukasluku on noin 1,3 miljoonaa ( Väestölaskenta vuodelta 2000. Väestönlaskenta tehdään joka 10. vuosi ja uutta laskentaa ollaankin parhaillaan toteuttamassa).

Itäinen provinssi on yksi maan köyhimmista provinsseista ja on laskettu, että 57% provinssin väestöstä on elää selvästi köyhyysrajan alapuolella.

Naiset opetetaan (tai pakotetaan) olemaan alistuvia aviopuolisoitaan kohtaan ja kotiväkivalta on yleistä. Yleisesti uskotaan, että vaimon hakkaaminen aviomiehen toimesta on merkki tämän kunniotuksesta vaimoaan kohtaan. Yhdellä neljästä teini-ikäisestä Sambialaisesta on jo ainakin yksi lapsi Keskimääräinen lapsimäärä perheessä on kuusi. Sambian tapalakien mukaan tyttö-lapsi on valmis naimisiin heti puberteetin (kuukautisten) alkamisen jälkeen.

The Post

2010-05-19T15:50:01+03:00

The Post mainostaa itseään Sambian johtavana yksityisesti omistettuna sanomalehtenä ja sitä jaetaan päivittäin niin liikennevaloissa kuin suoraan toimistoihin ( 3000 kwachan, n.50 senttiä, maksua vastaan). Lehti on siis ainoa ei-valtion omistuksessa oleva päivittäinen sanomalehti ja sen ote ja näkökulmat päivän politiikkaan ovatkin huomattavasti kovempia verrattuna valtion omistamiin lehtiin. Lehti on tunnettu valtionjohtoa koskevasta kritiikistään ja Sambian nykyinen presidentti onkin yrittänyt haastaa lehteä jopa kunnianloukkauksesta oikeuteen. Lehteä luetaan kuitenkin antaumuksella ja se kiertää toimistossa kädestä käteen kunnes jokainen on saanut päivittäisen uutistarpeensa tyydytettyä.

Media-kriittisyyteen kasvatettua länsimaalaista useat lehden uutisista kummastuttavat, ihmetyttävät ja kieltamatta myos huvittavat. Etusivun lööpit ovat jo yli kuukauden ajan huutaneet hallituksen jäsenten välisistä kiistoista ja opposition edustajat toivovat melkein päivittäin presidentin eroavan virastaan.

Euroopasta tulleelle ummikko-musungulle solvaukset kuulostavatkin hyvin erikoisilta - kiistat raportoidaan etusivun lööpeissä suurin kirjaimin ja erimielisyydet ja kiistat perustellaan suurelta osin henkilökohtaisin herjauksin ( kuten tämän päivän lehdessä: presidentti nimittää opposition edustajaa erään nimeltä mainitsemattoman eläinlajin jälkeläiseksi!). Jopa Eurooppalainen 'keltainen lehdistö' on alkanut tuntua erittäin kesyltä verrattuna paikalliseen uutisointiin.

Huomiota kiinnittää myös arkipäiväisten uutisten raportointi-tapa; uutisartikkelit rakentuvat asianomaisten suorista kommenteista ja mielipiteistä eikä asioita sen kummemmin analysoida. No, asiat tulevat ainakin selväksi kaikille osa-puolille eikä kapula-kielelle ole käyttöä...

Parisen viikkoa sitten lehdessä oli juttua Sambian läntisessä provinssissa sijaitsevasta kylästä ja sen 'poliisiasemasta', joka on viimeiset viisi vuotta sijainnut- puun alla! Siis ilman seiniä tai kattoa, puun suojaavassa varjossa toimien.

Valtion lupaksista huolimatta poliisit eivät ole saaneet kattoa pään päälle eikä etenkään varoja oman aseman rakentamiseen. Näin ollen poliisit ovat (omien sanojensa mukaan ) ajautuneet tilanteeseen, jossa he joutuvat pyytämään mm. vettä ja ruokaa muilta kyläläisiltä oman heikon taloudellisen tilanteeseen vuoksi. Jottei asia vaikuttaisi AIVAN päättömältä, täytyy tähän väliin todeta, että tämä asia nivoutuu tottakai laajempaan kokonaisuuteen, eli mihinkäs muuhun kuin korruptioon. Myös poliisiasemaan budjetoidut varat ovat hyvin todennäköisesti vain jollain ihmeen konstilla päätyneet parempiin taskuihin. Tai taskuun, ken tietää.

Mutta mutta...jotta asia ei olisi näin yksioikoinen, valitettavasi myös poliisi on Sambiassa hyvin korruptoitunut, seikka joka usein estää avuntarvitsijoita ( etenkin heikommassa asemassa olevia: naisia, lapsia jne) hakeutumista poliisin puheille, esimerkiksi ylimääräisten 'palvelumaksujen' pelossa.

Toinen rikosoikeuteen liittyvä uutinen löytyi tämän päivän lehdestä. Eräs korkeimman oikeuden tuomari oli julkisessa oikeudenkäyninssä tuominnut muutamia miehiä lasten hyväksikäytöstä 17 ja 15 vuoden vankeusrangaistuksiin...pakkotyön ohessa, siis. Vaikka pakkotyöhön tuomitseminen ei ilmeisesti ole laillista tai ainakaan enaa kovin yleista (?) kyseinen tuomari oli näin kuitenkin määrännyt. Lapset olivat hyvin hyvin nuoria, siinä kuudesta ikävuodesta yhdeksään, muistelen. Se mihin tässä uutisessa kiinnitti erityisesti huomiota (tiestysti sen lisäksi, että kyse on ollut erittäin törkeistä rikoksista) oli se tapa, millä tuomitut olivat itseään puolustelleet. Näin kovien syytösten edessä voisi puolustuksen linjan kuvitella olevan myös hyvin tiukka. Uutisen mukaan miehet olivat kuitenkin puolustaneet itse itseään, heillä ei luultavasti ollut varaa palkata itselleen asianajajia.. Eräs miehistä vetosi siviilisäätyynsä, eli siihen että on naimisissa. Toinen siihen että hänellä on kaksi lasta elätettävänään. Ja kolmas siihen, että hänen tulevaisuutensa on murskana jos hänet tuomitaan. Näin...

Vaikka näille miehillä kävikin kalpaten sanan varsinaisessa merkityksessä, ainakin itäisessä provinssissa (Chipatassa) on jo toiminnassa oikeusneuvontaan erikoistunut organisaatio, joka tarjoaa palvelujaan ilmaiseksi. Tästä on hyötyä erityisesti jo edellä mainituille heikommassa asemassa olevalle väestönosalle. Kynnys hakea apua on tottakai matalampi kun kyseessä on free-of- charge- toiminta tai kuten esimerkiksi EPWDA:n tapauksessa, avunhakijaa vastassa onkin tuttu kylän nainen, joka on EPWDA:n toimesta koulutettu oikeusneuvojaksi ( 'paralegal') ja täten osaa ohjata ( ja usein henkilökohtaisesti avustaa) avunhakijaa kääntymään oikeaa instituutiota kohti. Tästäkin huolimatta parin/ kolmentuhannen kwachan ( noin 50 senttiä euroissa) maksu, jonka haastajan tulee suorittaa kannetta nostettaessa, on usealle paikalliselle - etenkin perheen talousasioissa usein toisarvoisessa asemassa oleville naisille- liian kova hinta maksettavaksi, ja mm. kotiväkivalta-tapauksissa haaste saattaakin hyvin jäädä nostamatta.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: vaikka naisten ja tyttöjen oikeuksien saralla Sambiassa riittääkin vielä tekemistä hyväksi toviksi, mielestäni EPWDA:n tämänhetkinen jäsenmäärä ( noin 24 000 naista Sambian itäisen provinssin alueella) kertoo jo omasta puolestaan siitä, että halua toimia yhdessä muutoksen puolesta kyllä löytyy.

You've got mail & Madam, I'm hungry

2010-04-19T15:48:01+03:00

Noin viikko sitten kotona ollessani vuokraisantiemme taloudenhoitaja tuli hakemaan minua portille. (Asumme aidatulla pihamaalla vuokraisäntiemme naapurissa ja isäntiemme palvelusväkeen kuuluu portinvartijankin virkaa toimittava taloudenhoitaja). Portilla minua oli odottamassa kaksi noin 8-10- vuotiasta pikkupoikaa, joihin olin törmännyt kävellessäni kadulla jokunen viikko sitten. Pojat olivat silloin kyselleet minulta jos sattuisin tuntemaan `Sannaa` Suomesta ( Nimi muutettu yksityisyydensuojaa kunnioittaen :) ). Tämä kyseinen 'Sanna' oli kuuleman mukaan asunut chipatassa jokunen vuosi sitten ja toiminut ilmeisesti opettajana täkäläisessä koulussa. Ikäväkseni jouduin silloin toteamaan etten tunne kyseistä henkilöä, mutta kuultuani että pojilla oli hanen pojille jättämä postiosoite Suomeen, kehotin poikia kirjoittamaan hänelle kirjeen. No, sitäpä juuri he sitten olivat kiikuttamassa tänä päivänä talomme portille; kirjettä jonka he toivoivat minun postittavan Sannalle Suomeen. Pojat käyttäytyivät niin kohteliaasti ilman sen enempiä lisä-vaateita tai -pyyntöjä, joten eipä siinä muuta voinut tehdä kuin luvata postittaa se heidän puolestaan. Kirje onkin nyt postissa ja toivon mukaan jo matkalla Suomenmaahan. Kenties se löytää joku kaunis päivä jopa oikean omistajansa..eli kuulolle kaikki Chipatassa olleet naispuoliset opettajat!

Tapauksen tiimoilta heräsi kysymys, miten pojjaat löysivätkään majapaikkamme (en sitä heillä nimittäin tarkalleen maininnut)..tähän visaiseen kysymykseen löytyi kuitenkin pian hyvinkin looginen vastaus: tieto on Chipatassa yhteisöllistä, eli kaduilla vallitseva tiedonkulku on todella tehokasta. Olen esimerkiksi havainnut että suurin osa Chipatan taksikuskeista on jo tietoisia asuinalueestamme, vaikka suurin osa heistä luonnollisesti ei meitä ole ikinä kotiportille vienytkään. Viime viikolla osasi minulle vieras taksikuski kertoa missa organisaatiossa tyoskentelen ja keta paikallisia tunnen!! Musunguja ( = ulkomaalaisia) on Chipatassa kuitenkin hyvin rajattu määrä, joten jokainen uusi kasvo herättää uteliaisuutta ja sana; se kiertää J

Toinen kokemus liittyen kadulla törmättyihin lapsiin on Chipatan katulapset. Vaikka määrällisesti lapsia ei katukuvassa näykään niin paljon kuin olisi voinut olettaa, voi heidät löytää päivittäin etenkin länsimaalaisten ja varakkaampien paikallisten suosiman shoprite-kaupan lähistöllä. Ensikosketus todellisuuteen sattui kuitenkin kävellessämme pääkadun varrella ensimmäisenä viikkona Chipatassa oloni aikana. Olimme tosin kävelemässä sitä jo mainitsemaani paikallisiin oloihin nähden yltäkylläistä ruokakakauppa shopriteä kohti...katulapsiongelma on kokonaisuutena niin monisäkeinen, etten edes tohdi yrittää käsitellä sitä tässä ja nyt muuten kuin omalta subjektiiviselta kantiltani: eli olihan se hyvin karua ja surullista kuin mikä. Vaikka sitä kuinka yrittää loogisesti itselle järkeillä, ettei parin kwachan antaminen poikia pitkällä aikatähtäimellä auttaisi vaa pikemminkin ruokkii ( miten ironista...) entisestäänkin kuvaa rikkaista länsimaalaisista rahasammoista, ei se ns. järjenääni kykene pinnan alla kytevää huonoa omatuntoa täysin hiljentämään.

Kaikesta huolimatta, tapaus toimii esimerkkinä myös siitä, miten tieto täällä leviää ja miten paikanpäällä pidempään oleileviin musunguihin suhtaudutaan; tämä katulapsien varttitunnin kestänyt vieressä marssiminen, rahan pyytely ja ´Madam, I´m hungry` - huudot jäivät – ainakin tältä erää- ainutkertaiseksi; kyseinen katulapsiporukka ( yksittäisiä katulapsia lukuunottamatta) ei meihin ole enää tämän jälkeen ottanut minkäänlaista kontaktia.