Taksimme kaartoi pikkukaupunkimme pimeän bussiaseman laitamille. Aamuyöstä huolimatta ensimmäiset asiakkaanmetsästäjät juoksivat automme sivuille huutaen eri määränpäitä oman bussiyhtiönsä ylivertaisuutta vakuutellen. Jokainen heistä yritti saada selville, minne olin menossa. Kun taksinkuljettajani Alec sai auton parkkiin näitä ’ahdistelijoita’ oli jo joka puolella autoa. Siina ei auttanut muu kuin nousta kylmän rauhallisesti autosta ja näyttää siltä kuin tietäisi tasan tarkkaan mitä on tekemässä. Mielenrauhaani ajatellen pyysin Alecia saattamaan minut bussille, sillä afrikkalaiset bussiasemat ovat melkoisen stressaavia paikkoja eritoten valkoihoiselle.

Täkäläisessä bussimatkailussa on haasteensa, sillä mitään takeita lähtöajankohdasta ei ole, vaan bussi lähtee vasta, kun se on kutakuinkin täynnä. Onneksi paikalliset tietävät neuvoa luotettavimmasta päästä olevat bussiyhtiot, mutta tottumattomalle
neljä viisikin yhtiötä tuottaa jo paljon päänvaivaa. Kaiken huipuksi bussi, joka näyttää lähes täydeltä voikin osoittautua lavastukseksi. Osa bussiyhtiöistä nimittäin maksaa ihmisille, jotta nämä istua tönöttävät – siellä on mummoa ja vaaria, nuoria miehiä ja äiteja vauvoineen- bussissa ilman aikomustakaan matkustaa. Yritä siinä sitten päättää, mikä bussi mahtaa lähteä ensimmäisenä. Samaan aikaan ’palkkionmetsästäjät’ pyörivät ympärilläsi kuin herhiläiset ja huutavat niin ettet kuule omia ajatuksiasikaan.


Bussinkuljettajat kaasuttelevat minkä ehtivät ja osa jopa jurraa muutamaa metriä edestakaisin ikään kuin olisi juuri lähdössä. Taätä voi kestää tuntikausia. Se siitä ilmastonmuutoksen hillitsemisestä! Vain hölmö länsimaalainen juoksee tällaisen bussin kiinni, sillä itse asiassa kuljettajat yrittävät pelkästään herättää matkalaisten huomion. Kello 05:n bussit ovat ainoat, jotka lähtevät aikataulun mukaisesti – täynnä tai ei- niin Lusakasta kuin Chipatasta, joten siihen on paras könytä. Muussa tapauksessa kaikki on onnesta kiinni. Olen kuullut kauhutarinoita, miten aamukahdeksalta aikataulun mukaan lähdössä ollut bussi lähti liikkeelle kello 18.00. Siinä ei muuta voi kuin istua ja odottaa, olethan jo maksanut matkasi, ja voihan aina olla, etta bussi lähteekin jo seuraavan vartin kuluessa. Ensin siis istut päivän bussiasemalla ja sitten matkustat koko seuraavan yön bussissa, jossa ei tietenkään ole vessaa!

 
Onni oli myötä, kun ensimmäisen kerran matkustimme poikani kanssa Lusakasta Chipataan. Bussin lähtoaika oli kello kahdeksan aamulla, mutta me saavuimme paikalle reteesti vasta ennen puolta yhdeksää. Myöhässä saapumisessa on riskinsä, mutta olin vakaasti päättänyt omaksua afrikkalaisen mentaliteetin heti alkumetreillä. Ensikertalaiselle alku näytti lupaavalta, mutta aika kului eikä bussi näyttänyt täyttyvän sitten millään. Lopulta pääsimme matkaan kello 11.30. Onneksi Elias nukahti alkumatkasta ja nukkui tavallisesta poiketen päiväunet, kokonaiset kolme tuntia. Se oli helpotus aktiivisen pojan kanssa matkatessa, sillä päivä osoittautui loputtoman pitkäksi, ja perille Chipataan saavuimme kello 20.30.


On afrikkalaisessa bussimatkustamisessa sympaattisiakin puolia. Olin myohässä, kun pari viikkoa sitten olin palaamassa Lusakasta takaisin Chipataan. Jo bussiin ehtinyt sveitsiläinen ystäväni Esther piti minua tekstiviestein ajantasalla bussin  lähtötilanteesta. Ensin sain viestin, että hurry up, bussi odottaa vain ja ainoastaan minua. Kymmenen minuutin päästä tuli seuraava viesti: Take your time, näyttää siltä että emme lähde minnekään vielä ainakaan toviin. Saavuin kuin mikäkin filmitähti aurinkolaseissani viimeisenä paikalle lähes täpötäyteen bussiin - niin luulin siinä vaiheessa, mutta tuolloin en vielä tiennyt täpötäyden todellista merkitystä. Kaikki näytti rauhalliselta, eika mikään viitannut siihen, etta bussi olisi kohta lähdössä.

En ollut ehtinyt ostaa matkaevästä, joten sanoin Estherille kipaisevani hakemaan jotain purtavaa asemalta. En päässyt kauas, kun joku mies jo huuteli perääni. Huoh, taas näitä! -ajattelin. Bussi lähtee, bussi lähtee! -mies huusi sitten ja tuli hakemaan minua takaisin. Syöksyin miehen perään bussien väleissä pujotellen ja ihmisiä vaistellen. En kuitenkaan hermostunut, vaan minusta koko touhu oli mahdottoman hauskaa. Afrikassa saatat siis odottaa bussin lähtöä tuntikaupalla ja olet silti vaarassa myöhästyä, jos uskaltaudut ulos bussista. Suomessa tuskin kukaan, ei bussinkuljettaja saati sitten kanssamatkustaja pitäisi huolta bussiin ehtimisestäsi!


Matkaevästä ei oikeastaan tarvitse varata, silla jokaisen muutaman minuutinkin pysähdyksen aikana bussin ympärille ilmestyy kaupustelijoita myymään pullovettä, mehuja ja limsoja, Sambian merkittävimpiä viljelytuotteita, maukkaita maapähkinöitä ja
maissintähkiä niin keitettynä kuin paahdettuna sekä hedelmiä, keksejä, suklaata, ja joskus jopa sämpylöitä. Kaupankäynti käy kätevasti bussin liukuikkunoiden kautta. Matkan puolivälissä pidetään yksi hieman pidempi tauko paikalla, josta saa ostaa myös kuumia makkaroita, ranskanperunoita, kalaa ja erilaisia paikallisia erikoisuuksia kuten rapeiksi paahdettuja perhosentoukkia. En ihastunut toukkiin maistettuani niitä Chipatan Saturday-marketilla, mutta eivät ne pahojakaan olleet. Suomessa tulen kaipaamaan Eliaksenkin herkkua - paahdettuja maissintähkiä, sillä mikä voisi olla herkullisempaa ja terveellisempää naposteltavaa kuin viereisestä pellosta korjattu valtavan kokoinen maissintähkä.


Matkani Chipatasta Lusakaan pari viikkoa sitten oli erityisen nautinnollinen. Oli ylellistä matkustaa yksin, ilman lasta, ja iloitsin jo etukäteen tulevasta minilomasta Lusakassa. Tarvitsimme luettavaa Suomen suurlähetystön kirjastosta, samalla tapaisin
ystävääni ja vain nauttisin kaupungista. Vaikka Lusaka on pääkaupungiksi pieni ja laajalle alueelle levittyen ei edes kovin kaupunkimainen, on se kuitenkin iso paikka Chipataan verrattuna. Palelin hieman – olihan aamuyö Sambian kylmällä kaudella – mutta onneksi sain oikaista kolmen istuimen pituudelta ensimmaiset pari tuntia ennen kuin bussi alkoi täyttyä. Aamun valjetessa ihailin Sambian itäisen maaseudun maisemia saassa, joka muistutti kirkasta kevätaamua Suomessa.

Tunnelma oli aivan toinen kuin ensimmäisellä afrikkalaisella bussimatkallamme määränpäähän, josta tiesin vain nimen: Chipata, Zambia. Tuolloin maisema oli vieras ja ihmettelin, mihin puskaan oikein olin viemässä poikaani. Silmänkantamattomiin jatkuva luonto ilman jalkeäkään ihmisestä oli edelleen hyvin afrikkalainen korkeine vihreine kukkuloineen, mutta tällä kertaa tuttu ja rakas. Näitä maisemia tulisin vielä kovasti ikävöimään! Olin bussin ainoa valkoihoinen, mutta oloni oli täysin luonnollinen. Eikä mikään ihme aina niin luonnollisten ja ystävällisten sambialaisten parissa. Miespuolinen vierustoverini jopa tarjosi minulla ostamiaan ranskanperunoita - Afrikassa kun ei syödä yksin - ja on epäkohteliasta olla tarjoamatta. Lusakaa lähestyttäessä kyselin tämän tuosta muilta matkalaisilta olinpaikkaamme, jotta osasin tiedottaa asemalle vastaan tulevaa ystävääni. Sekös hymyilytti paikallisia. Jaloittelutauot pienten kyläteiden varrella ihastuttivat; seikkailin keskellä afrikkalaista ’ei mitään’ – olin kaukana kotoa ja kuitenkin niin kotona!

-Maarit