Kepan Etvo –vapaaehtoistyöjaksoni HYYn koordinoimassa ja Suomen Ulkoministeriön rahoittamassa Legal Education ohjelmassa Sambian Chipatassa päättyi heinäkuun lopussa. Viikkoa ennen pestini päättymistä töissä alkoi vihdoin tapahtua  -kyllä sitä ehdittiinkin odotella! Järjestimme heinäkuun viimeiselle viikolle workshopin EPWDAn hallitukselle ja johdolle. Aiheena oli Effective governance and development training, and Financial management for EPWDA. Kurssitus oli itselleni hyvää kertausta järjestöhallinnon kiemuroista - onhan aika ajoin tarpeellista virkistää vanhaa muistia. Kurssin vetäjä oli selkeä ja teetti meillä opettavaisia ryhmätöitä, jotka tekivät päivistä mukavan vaihtelevia. Talouden- ja kirjanpidon suhteen kurssi oli itselleni silkkaa hyötyä, se puoli kun on huonommin hallussa!

 

Toisen vuosineljänneksen raportin laadittuani olen lähinnä autellut esimiestäni budjetin teossa, erilaisten dokumenttien laatimisessa ja milloin missäkin pikkutoimituksessa. Hyödynsin kommentit EPWDA 2010 kalenteriini Legal Resources Foundationilta, Chipata Local Court poliisituomarilta ja Sexual Based Gender Violence Community projektilta. Työtä olisi siis saanut olla enemmän, olisin halunnut oppia viela enemmän, ja olla tietenkin enemmän hyödyksi EPWDAlle.

 

Nyt kun töitä tuntuu viimein piisaavan yrittäessäni vielä autella toimistossa – kriminaalina ilman työlupaa – minulla itselläni ei oikeastaan enää ole aikaa vaikka halua olisikin. Kylla kismittää! Täällä Afrikassa kaikki ei aina mene ihan suunnitelmien mukaan - esimieheni lohdutti. No, se on todellakin opittu! Kovasti odottamani kotisivuntekokurssikin meni sivu suun, tosin siitä ei voi syyttää Afrikkaa, vaan projektin suomalaisia osapuolia. Varsinaista työlupaa en muuten sitten koskaan ehtinyt Lusakasta saada, vaan olen saanut passini täyteen Chipata Immigration Officen kuukaudeksi myöntämiä leimoja.

Heinäkuun alussa saimme merkittävän parannuksen työskentelyolosuhteisiin asennettuamme oman laajakaistan toimistoon. Työnteko kävi kevään mittaan niin mahdottomaksi, että esimieheni pani tuulemaan asiassa. Emme voineet enää odotella vihreää valoa Suomesta, jos halusimme ylipäätään säilyä toimivana järjestönä. EPWDA käytti siis omia varojaan ja niin päättyi puolentoista vuoden odottelu huikaisevaan riemuntunteeseen, kun kirjauduimme internettiin omasta toimistostamme! No, välillä yhteys toimii välillä ei, mutta kuitenkin!

 

Kesäkuussa istuin taas Focal Point Persons kokouksessa. Kokous vetää yhteen edellisen kolmen kuukauden aktiviteetit, ihmisoikeusloukkaukset ja rikokset, joita EPWDA on ollut hoitamassa kaikilta Itäisen Provinssin kahdeksalta piiriltä. Focal Point Persons tehtävänä on kerätä tapaustilastot omalla alueellaan toimivilta Paralegals ja tukea heitä vaikeissa tapauksissa. Nämä oikeusneuvojat auttavat yksittäisiä ihmisiä neuvomalla miten menetellä erilaisissa laillisissa kiistakysymyksissä ja ihmisoikeusloukkauksissa. Ja huomio, tämä kaikki tapahtuu paikallisin vapaaehtoisvoimin! He osaavat paikallista kieltä, ovat osa yhteisoä ja ovat näin ollen helposti käytettävissä. Lähestymiskynnys on mahdollisimman matala, mikä ei ole vähäpätöistä usein arkaluontoisissa rikoksissa. Olen yrittänyt mallintaa EPWDAn toimintaa, sillä se on toimivuudessaan ja vaikuttavuudessaan kertakaikkisen ainutlaatuinen.  

Tunnelmat ovat ristiriitaiset. Kotiin on välillä kovakin ikävä ja on ihana nähdä perhettä ja ystäviä pitkästä aikaa. Eniten odotan tapaavani jo seitsenkuiseksi ehtineen siskontyttöni, kunhan ensin vapaudun sikainfluenssakaranteenista tautisen Lontoon kautta kun palailemme! Toisaalta on vaikea jättää sambialaiset ystäväni, mutta eron tuskaa helpottaa tietoisuus jälleennäkemisestä toivottavasti vain vajaan puolen vuoden päästä. I`ll be back!

Eniten tulen kaipaamaan ihmisten elämänmyönteisyyttä; täällä ei valiteta turhan pienestä ja ihmiset jaksavat aina ottaa kanssaihmiset huomioon, oli oma elämä sitten missä jamassa tahansa. Ihailen ja kunnioitan sambialaisten elämänasennetta! Kammoankin paluuta suomalais-ugrilaisten mörköjen pariin, jotka luimistelevat epäluuloisina pakoon ystävällistä sanaa. Ainoana lohtuna on, että nuo umpimielisyyden maailmanmestarit ovat sentään entuudestaan tuttuja. Jos Sambia kuitenkin jää pitkäksi aikaa päälle, olen pian avohoitopotilaan maineessa heläyttäessäni hyvät huomenet, päivät, iltapäivät ja illat sekä siihen päälle vielä mitä kuuluut yhdelle jos toiselle vastaantulijalle.

Kaipaan jo nyt erästä naista, jonka näin kuukausia sitten vilaukselta. Olin kävelemässä töistä kotiinpäin, kun huomasin vastaantulevan mopon kyydissä kauniin hymyilevän naisen. Katseemme kohtasivat ohikiitävän hetken verran ja tuossa katseessa oli yhteisymmärrys. Siinä oli ystävyyttä, arvonantoa ja ennen kaikkea elämäniloa, niin kuin vain kaksi omissa nahoissaan viihtyvää naista voivat keskenään jakaa.

Takuuvarmasti tulen ikävöimään luontevaa tapaa jakaa kohteliaisuuksia kenelle tahansa vastaantulijalle. Suomesta en muista ainuttakaan kertaa tuntemattoman naisen kehuneen asuani tai ylipäätään yhtään mitään. Asia on pieni, mutta kuitenkin niin suuri. Täällä ei kuitenkaan kehuta siksi että se on kohteliasta, vaan siksi että jokin miellyttää aidosti.Olen itsekin yrittänyt kunnostautua kohteliaisuuksien jakamisessa, ja huvittavaa kyllä, ollut hyvin onnellinen saatuani suuni auki! Tunnistan nimittäin itsessäni sen supisuomalaisen pelon, etta vieraalle antaminen on itseltä pois tai etta siinä olisi jotakin omalle olemassaololle uhkaavaa.   

Ihmiset ovat valtavan ystävällisiä, oikeastaan sydämellisiä ja keskustelua syntyy helposti missä tahansa. Käväisin tänä aamuna sairaalassa – toivottavasti viimeistä kertaa, ja jo tein tuttavuutta viiden minuutin jonotuksen aikana 39-vuotiaan isoäidin kanssa. Sairaanhoitajat kehuivat afrikkalaista kampaustani ja vitsailimme vaivastani, joka yllätys yllätys liittyi jälleen ihooni. Jalkaterässäni on ollut outo kutiseva rengasmainen tulehduslantti jo pitkään. Diagnoosi kuului: sinulla on luultavasti matoja. Miten rauhoittava uutinen! Madot ovat saaneet kaikessa rauhassa ruokailla sisuskalujani ainakin parin kuukauden verran, laiska kun olen lääkäriin hakeutumaan.

Eräs mies kyseli Eliaksen vointia ohikulkiessani. Ihmettelin hymysuin, että mistä hän meidät tuntee. Mies kertoi, ja siinä sivussa jotain hämmentävän kaunista ilman minkäänlaista taka-ajatusta. Ei mitään tavanomaista siitä miten kaunis olet ja blaa blaa blaa, vaan pojastani ja minusta, ja elämästä yleensä. Useimman suomalaisen korvaan liian imelää, mutta tässä kulttuurissa eläneenä ymmärsin vilpittömän viestin arvokkuuden. En ollut saada sanaa suustani, vein vain käteni rinnalleni kunnioituksen ja arvonannon merkiksi paikallisen tavan mukaan. Tuntemattoman miehen sanat saivat minut lähes kyyneliin.

Afrikan aurinkoakin tulen ikavöimään, vaikka olen oppinut, miten armoton se saattaa olla. Onneksi palaamme Suomen kuulaaseen alkusyksyyn Sambian kuuman kauden kynnykselta, silla kontrasti olisi tyrmäävä parin kuukauden päästä. Voisi olla mielenterveydelle vaarallista hypätä iholla pistelevän kuumuuden todellisuudesta, siis sen, jonka pystyy tuntemisen lisäksi myös näkemään paksuna hehkuna vareilevan ilmassa Pohjolan kaamokseen, tuohon raa’an kylmään pimeään tunneliin, joka on kuin itse kuolema, kuten eräs ystäväni Karibian tropiikista asian ilmaisi.

Miespuoliset ihailijani ottavat yhteyttä kiihtyvään tahtiin ja jokainen yrittää tehdä lähtemättömän vaikutuksen. Ovat kaikki yhta vakuuttuneita, etta saisin täältä töitä ja kaupan päälle hyvän elämän. Ääneen sita ei sanota, mutta ilmaan jää leijumaan lauseenjatko: ja miehen. Ystävät haluavat viettää kanssani jokaisen liikenevän hetken. Välillä pakokauhun tunne hulmahtaa rintakehääni; en sittenkään halua lähteä! Yritän antaa itsestani sen minkä pystyn näille minua paljon auttaneille anteliaille ihmisille. Samaan aikaan selvittelen omaa projektiani, jonka ensimmäinen vaihe on saatava kunnialla hoidettua ennen lähtöä.

Elias odottaa kovasti kotiinpaluuta, ei enää itkien kuten pahimmillaan, vaan iloisella mielellä. Uhosi peripohjalaiseen tapaan, ettei tule ikävöimään edes kavereitaan. Vietimme juuri viikon Lusakassa, ja jo kyseltiin Victorin 6v., Edwinin 7v., Asimbuyun 2v. ja Adesin 12v. perään! Niin että kyllä on suru puserossa vielä meillä molemmilla ensihuuman mentyä Suomessa ohi. Jännä nähdä sitten, miten kuusivuotias reflektoi kulttuurieroja. Kieli on toinen kysymys, Elias kun on sisäistänyt englanninkielen siinä määrin, että välillä suomen sanoja pitää hakea. Hän kommunikoi jopa minunkin kanssani usein englanniksi ja ääntämys on kuin täysiverisen afrikkalaisen!

Kuten blogistanikin kuulee, nostalgiset ovat tunnelmat. Kyyneleet tulvahtavat varoittamatta silmiini tämän tuosta, mutta onneksi monet kärsivät täällä parasta aikaa sitkeästä flunssasta, joten kiiluvat silmät eivät aiheuta sen kummenpaa ihmetystä.

Tähän loppuun vielä viisaus chipatalaisen baarin seinältä:

 

Be the Change you want to see in the World!

-Maarit