perjantai, 19. marraskuu 2010

Taksimatkailusta

Jos Chipatasta ei jotain puutu, niin se on takseja. Suurin osa näistä takseista on ns. epävirallisia, joita ajavat ylivoimaisena enemmistönä nuoret miehet. Nämä nuoret miehet tienaavat elantonsa ja elättävät monijäsenisiä perheitään tällä tavoin; kuusi päivää viikossa taksikuskina toimiessaan. Taksit ovat yksityisomistuksessa, joten kuskien on toimitettava viikottain määrätty summa viikon aikana ansaittua rahaa auton omistajalle eli työnantajalleen. Chipatan työtilanne on yleisesti erittäin huono ja epävirallisena taksikuskina toimiminen pelastaakin monen täkäläisen talouden.

Chipatassa ( ja Sambiassa yleensä) on suositeltavaa hankkia pari luotettavaa vakikuskia, joille sitten tarpeen hetkellä voi soittaa. Tällä tavoin säästää niin aikaa, energiaa kuin rahaa ( hinnasta ei tarvitse tingata joka ikinen kerta) ja matkanteko on turvallisempaa, vaikkei Chipatassa turvallisuudesta tässä asiassa niin huolissaan tarvitse ollakaan.

Autolla ajo eroaa myos hieman totutusta. Bensaa pistetään kerralla vain sen verran kuin käteistä sattuu sillä hetkellä löytymään, joten bensa-aseman kautta kierretään päivän aikana useaan kertaan. Ei ole ollenkaan epätavallista, että taksimatkan aikana käydään tankilla ja tämä tapahtuu hyvin usein myös bussilla matkustaessa. Bensan hinta on kallistunut viime vuoden aikana myös Sambiassa ja tämän takia bensaa säästellään aina kun siihen on tilaisuus. Alamäet rullataan vapaalla niin pitkään kuin auto kulkee, mutta toisaalla Chipatan keskustassa kaasutellaan lyhyillä matkoilla ihan turhaan. Hauskana esimerkkinä kerta, jolloin olimme tulossa Chipatan lähimaastossa sijaitsevalta lodgelta takaisin keskustaan päin, bensa oli periaatteesa lopussa autosta, joten rullasimme vapaalla koko noin 5+ kilometrin matkan loivaa alamäkeä ja tasaista maata Chipataa kohti. Voi arvata kuinka kauan kyseiseen matkaan meni sitten loppupeleissä..

Myös se kuinka paljon taksiin survotaan tavaraa ja matkustajia eroaa myös hitusen suomalaisesta taksikulttuurista. Paikalliset hyödyntävät takseja etenkin tavaroidensa kuljetukseen, eikä takseilla ole rajoituksia kuinka paljon tavaraa taksiin saa kerralla ottaa. Tämän seurauksena taksien peräluukut ovat yleensä apposen auki maissi/hiili/puupurua/käytettyjä vaatteita -täynnä olevien säkkien,  muovisankojen ja ties minkä muun peräluukkuun survotun roinan seurauksena. Kaikki kunnia tosin paikallisille; tavarat pakataan niin tiiviisti, että sitä tavara määrää minkä he saavat autoihin mahtumaan ei voi kuin – taas kerran- ihmetellä. Matkustajien määrää ei myöskään usein sen kummemmin rajoiteta ( ellei sitten satuta ajamaan poliisien tarkistuspisteiden jne ohi); takapenkille mahtuu helposti viisi ihmistä, sylivauva ja pari matkalaukkua ja pelkääjänpenkille ( ja kuskin ja pelkääjänpenkin väliin) vakikäytäntönä kaksi matkustajaa. Tämä koskee siis yhteistakseja, jotka tulevat halvemmaksi pidemmillä matkoilla. Henkilökohtaisesti yritän kyseistä matkustustapaa välttää jos suinkin voin, syistä joita ei tässä ehkä tarvitse eritellä..

Taksikuskien kesken vallitsee tietysti kova kilpailu ja etenkin länsimaalaiselle taksin tarjoajia löytyy joka kulmasta. Kerran keksi yksi taksikuski huutaa perään ´taxi, madam?!` kun ajelin pyörällä ohitse. Kuskit tietenkin olettavat että msunguna maksat korkeamman hinnan, mutta asiaa auttaa paikallisen hintatason tietäminen ja se iänikuinen tinkaaminen.

Etenkin ensimäisinä kuukausina Chipatassa oleskellessa sattui pariin otteseen niin, että matkan alussa sovittu summa kasvoikin määränpäässä kaksinkertaiseksi, koska kuski ”ei ollut tiennyt” kuinka kaukana kyseinen paikka itseasiassa olikaan, vaikka matkan alussa oli vakuutellut olevansa siitä hyvin selvillä. Kieltäydyttyäni maksamasta lisämaksua kuskin töppäilyn takia, kuski sitten tavallisesti otti ja suuttui ja pisti kaiken syyn matkustajan, eli allekirjoittaneen, niskoille.  Saman tarinan toistuttua useampaan kertaan alkoi sitten tulla selväksi että tämä taitaakin olla vaan paikallisten jippo jolla yrittävät rahastaa msunguilta lisää rahaa.  

Lisäbonus on se, että takseilla on erittäin harvoin sopivaa vaihtorahaa. Asiakkaan kieltäydyttyä maksamasta suurempaa summaa vain sen takia, että kuskilla ei ole vaihtorahaa aiheuttaa sitten sen, että sitä vaihtorahaa etsitään kissojen ja koirien kanssa matkan varrella sijatsevista kulmakaupoista ja baareista. Asiasta täytyy tosin muistaa huomauttaa jo matkan alussa, muuten asiasta nousee helposti riitaa portille saavuttaessa. Vaitorahan puuttuminen ei tietysti ole kuskin vaan aasiakkaan syytä   

perjantai, 19. marraskuu 2010

Now now

Paikallinen elämäntahti ja sen hitaus verrattuna länsimaiden hektisyyteen tulee tuskin kenellekään paikalliseen kulttuuriin vähääkään perehtyneenä yllätyksenä. Kärsivällisyyttä ja pitkäpinnaisuutta tarvitaan ja paljon.

Tämä tulee ilmi myös tapaamisia sovittaessa ja kun sovittuna ajankohtana odottaa paikallista kaveria saapuvaksi. Jos esim. sovitaan että kaveri tulee käymään kello kuudelta illalla, hän saattaa ilmestyä mihin aikaan tahansa  kello 17-20 välillä. Sama pätee myös työpaikalla. Paikalliset ilmestyvätS tapaamisiin tuntejakin sen jälkeen mitä on sovittu tai vaihtoehtoisesti jopa eivät ollenkaan. Asiaan löytyy tietysti monta pitävääkin selitystä, kuten julkisten kulkuvalineiden aikatauluttomuus.

Tapa millä paikalliset sitten ilmoittavat myöhästymisestään tai tulostaan aiheutti alussa hiukan hämmennystä..Kaverin soittaessa ja kertoessa, että `I’m coming now` tarkoittaa että kaveri on nyt melkeinpä valmis lähtöön ( esim.kodistaan) ja voit mahdollisesti nähdä hänet jo seuraavan puolen tunnin aikana, riippuen paikan a ja b etäisyydestä, luonnollisesti.

`I’m coming now now` toisaalta tarkoittaa sitä, että kaverin täytyy luultavasti tehdä vielä lukuisia muita asioita ennen kuin ehtii luoksesi ja hän luultavasti ilmestyy paikalle siinä tunnin parin päästä. Ilmaisuja kuten ´tunti´, ´puolituntia´ tai ´vartti´ ei myöskään juuri käytetä. Jos paikalliselta kaverilta yrittää kysyä onko hän valmis hakemaan sinut autollaan puolen tunnin päästä, siihen vastaus voi kuulua kyllä, mutta siitä huolimatta paikalle ilmestytään vasta tunnin päästä. Olenkin lopettanut tarkempien aikamääreiden käytön etenkin kysymyksissä ja hyväksynyt sen, että kyllä se kaveri sieltä joskus ilmestyy ja sillä välin voi sitten tehdä muita hommia. Asiasta voi tietysti yrittää mainita sekä kertoa että meillä päin on tapana tulla sovittuna ajankohtana, mutta kokemuksen rintaäänellä voisin todeta, ettei asiat sen keskustelun jälkeen paljoakaan muutu

Mielekäs puhelinkeskustelu paikallisen kaverin kanssa voi mennä esim. näin:( soitto hetkellä olen odotellut kaveria saapuvaksi jo ainakin tunnin)

Minä: ” Hi, so are you coming to pick me up?”

Kaveri: ”Yes, sorry, i´m coming just now, go to the gate when I ring you”

”Ok, so you mean you are coming now?”

”No, not now, now now, i ring you,  just be ready”

”Ok....” (alistunut syvä huokaus)

 

 
 

perjantai, 19. marraskuu 2010

Leipäkauppiaiden monopoli

Shopritessa, paikallisessa supermarketissa, asioidessa ei ole ollenkaan tavatonta nähdä paikallisia, pääasiassa naisia, hamstraamassa kerralla kilokaupalla Shopriten paikallisesti valmistamaa leipää. Tästä on seurauksena se, että leipätiski ammottaa useimmiten tyhjyyttään, ellei sitten satu menemään kauppaan aikaisin aamulla, jolloin leipää ollaan vielä paistamassa. Olen ihmetellyt asiaa useaan otteeseen, etenkin siksi, koska kyseiset paikalliset eivät vaikuta ylempään keskiluokkaan kuuluvilta, heiltä, joita Shopriten kaltaisessa yltäkylläisessä supermarketissa useimmiten tapaa.  Loogisen selitys asialle kai olisi, että nämä paikalliset jälleenmyyvät leipää omissa pikku-kioskeissaan ympäri Chipataa.

Asiaan löytyy kuitenkin kekseliäämpi selitys: nämä kyseiset paikalliset ovat päättäneet liittoutua yhteen ja tyhjentävät tarkoituksellisesti kaupan leipätiskin niin perusteellisesti, että leipää ei enää kaupasta ole saataville. Tämän jälkeen he leirityvät Shopriten eteen ( kirjaimellisesti kaupan sisäänkäynnin eteen tien viereen ) ja jälleenmyyvät leipää – korkeammalla hinnalla- sieltä käsin! Eli, kun kaupan tyypilliset asiakkaat ehtivät kauppaan töiden loputtua myöhäis-iltapäivästä, ainoana vaihtoehtona on ostaa leipää tienposkesta samaisilta kauppiailta. Paikallisten kekseliäisyys yksityisyrittäjinä ei voi kuin hämmästyttää jälleen kerran.

 

perjantai, 19. marraskuu 2010

Radiosoitosta

 

Paikalliset rakastavat sambialaisten artistien poppi-renkutuksia joita Chipatalainen radio-asema onnistuu soittamaan – yllättävän- monta kertaa yhden työpäivän aikana. Radio pistetään päälle heti ensimmäiseksi toimistoon tullessa ( tai siis toiseksi, kenkien kiillotuksen jälkeen) eikä sitä pistetä kiinni ennen kuin toimisto myöhäis-iltapäivällä suljetaan. Päivän soittolista käsittää lähinnä sambialaisia hitti pop-kappaleita muutamalla länsimaalalaisella pop-kipaleella höystettynä. 

Paikalliset tuotokset käsittelevät usein universaaleja aiheita; suurin osa rakkautta ja ihmissuhteita. Ajoittain radiosta voi kuulua myös perinteikkäämpiä paikallisia rytmejä omaavia kipaleita. Kuulemani mukaan Sambiassa vallitsi takavuosina vahva muusikko-perinne, joka sittemmin on kuihtunut lähes olemattomiin muusikkojen poismentyä liian nuorina erinäisten sairauksien seurauksena. Kolmas suosittu radiosoiton kategoria on uskonnolliset pop-kappaleet.  Kristinuskolla on erittäin vahva jalansija Sambiassa ja sen vaikutus on kuultavissa myös kevyen musiikin saralla. 

Ikimuistoisia hetkiä on koettu myös länsimaalaisista pop-kappaleista tehtyjen covereiden seurassa. Celin Dionin My Heart Will Go On ja Roxetten It Must Have Been Love tuskin kuulostavat enää ikinä siltä entiseltä kymmenen kuukauden ajan panhuilu-versioita kuunneltuaan.

Kummallista mutta totta, paikalliset eivät vaan millään näytä kyllästyvän näihin hitti-kappaleisiinsa. Ei sitten millään. Mukana hyräillään ja lauletaan vaikka samoja kappaleita on kuunneltu ainakin viimeiset puoli vuotta. Samat kappaleet soivat tottakai joka paikassa: torilla, kaupoissa, baareissa. Niin, ja pitkänmatkan linja-autoissa.

Erikoista hitti-kappaleissa on se, että yhdessä kappaleessa voi kuulla jopa kolmea eri Sambian paikalliskieltä. Täten usein myös paikallisilla on vaikeuksia ymmärtää kappaleiden perimmäistä sanomaa. Tällä ei tosin näytä olevan merkitystä, tanssijalka vipattaa ja mukana lauletaan vaikkei ihan varmoja laulun sanoista ollakaan.

perjantai, 19. marraskuu 2010

Pukeutumisesta

Paikallisille on erittäin tärkeää näyttäytyä työpaikoillaan siisteissä, puhtaissa ja tarkkaan silitetyissä vaatteissa. Ei voi kuin ihmetellä miten miesten kauluspaidat loistavat vitivalkoisina puhtauttaan päivä toisensa jälkeen tai miten naapuritoimiston rouva on taas ehtinyt muuttamaan kampaustaan. Vaikka paikalliset, myös ns. paremmissa toimisto-työpaikoissa työskentelevät, asuvat usein verrattain vaatimattomissa oloissa,  ei sitä päällä päin osaisi arvata.  Ja kaiken lisäksi, vaatteet pestään nyrkkipyykillä (pyykkikonetta en ole nähnyt sitten Suomesta lähdön) ja etenkin miesten puvun paidat ja housut hankitaan usein second hand-myyjiltä kadulta.

Jokaisesta sambialaisesta kodista löytyy varmasti myös yksi jos toinenkin purkki Kiwi-nimistä kenkävahaa. Kenkien siisteys on paikallisille aivan ensisijaista ja heitä ei periaatteessa näe ikinä pölyisissä, likaisissa tai risaisissa kengissä työpaikoillaan tai julkisilla paikoilla yleensä.  Aamulla työpaikalle tullessa ensimmäinen askare onkin pyyhkiä ja kiillottaa kengät maantien pölystä. Likatahrojen poistamiseen käytetään esimerkiksi pyyhekumia. Toimii todistetusti erityisesti mokkanahkakengille.  Itse olen tossutellut samaisilla torilta löytämilläni second hand-nahkatöppösillä viimeiset kuusi kuukautta ja voi arvata kuinka moneen kertaan paikalliset ovat kenkiäni arvostelevasti silmäilleet ja/tai kommentoineet...Noin kuukausi sitten annoin vihdoin periksi ja menin ostamaan ensimmäisen kenkävahapurkkini. Nyt sitten vahailen tossujani harva se päivä kuin kunnon paikallinen konsanaan.

Sambialaisten naisten korujen käyttö on suhteellisen vähäistä mutta sitä enemmän huomiota kiinnitetään tukkaan. Tukkalisäkkeitä ja mitä erilaisimpia peruukkeja on myytävänä lähes joka putiikissa ja kulmakaupassa ja niiden käyttö onkin erittäin yleistä naisten keskuudessa. Jos tukka halutaan pitää luonnollisena, kampaamossa vaihtoehtoina on joko tukan suoristaminen ( erittäin yleistä), pikkuletit tai sitten asiakas voi valita mallin kampaamon seinille kiinnitettyistä julisteista, joissa koreilee yhtä sun toista tukkamallia; armaasta kahdeksankymmentä-luvusta ilmeisesti tähän päivään. Paikallisten naisten kampausten ja peruukkien säännöllinen vaihto aiheuttaa toisinaan hiukan ´päänvaivaa´ tälle msungulle: sama naapurin rouva jonka olen tottunut näkemään isossa käkkäräperuukissa tuleekin eräänä päivänä kadulla vastaan lyhyen ja suoristetun tukan kanssa...siinä sitä sitten yrittää kiireesti miettiä kenestä mahtaa olla kyse!

Chitengestä (eli tyypillinen värikäs afrikkalainen kangaskappale, josta paikalliset naiset teettävät esim. asuja niin arkeen kuin juhlaan) on myös moneksi. Useimmiten paikalliset kietaisevat sen housujen tai hameen päälle eräänlaiseksi päällyshameeksi, joka sitten suojaa vaatteita pölyltä ja lialta. Kenttämatkoilla chitenge on korvaamaton; sitä voi käyttää istuinalustana, kietaisuhameena tai sitten vaikka pyyhkeenä ( kangas kuivuu hetkessä auringossa). Kätevää.