Taalla on sattunut ja tapahtunut, joten edellisesta blogistani on jo
vierahtanyt aikaa. Toissa takkuaa. Ihmetella taytyy, miten paljon
ihmiset aikaansaavat taalla, vaikka tyoskentelyolosuhteet ovat mita
ovat. Toimistoltamme pystyy hyvalla onnella lahettamaan yhden tai pari
sahkopostiviestia kerrallaan. Isojen liitetiedostojen lahettamisen saa
yksinkertaisesti unohtaa. Virukset ovat vallanneet esimieheni
tietokoneen ja oman tallennustikkuni. Dokumentteja eri versioineen on
siella taalla eri koneilla ja tikuilla, eika niiden siirto valttamatta
suju ongelmitta. Taman paalle tulevat sahkokatkot, jotka voivat kestaa
puolikin paivaa. Paivia, jopa viikkoja tuhraantuu jatkuvien teknisten
ongelmien takia ilman etta mistaan tulee valmista. Jos saat yhden
asian toimitettua paivassa, voit onnitella itseasi uroteosta!

Ja jotta kaikki menisi vaikeimman kautta, tapahtui pahin mahdollinen:
kannettava tietokoneeni on poissa pelista. Se oli tyovalineeni, mutta
myos ainoa viihdykkeemme iltaisin. Erityisesti pojalleni kannettava
oli tarkea; iltaisin oli mukava rauhoittua katselemaan lastenfilmeja.
Samalla heikkeni blogieni luettavuus ilman skandinaavisia kirjaimia;
pahoitteluni siita. Omat tyoni ovat lahes seisoneet jo useamman
viikon.

Onni onnettomuudessa oli, etta tietokoneasiantuntijamme Vincent sai
pelastettua tiedostoni lapparistani. Nyt odottelen – jalleen kerran –
etta saisin lainaksi jostain riittavan hyvan kannettavan, silla uuteen
ei ole varaa. Internet-kahvilaan en enaa uskaltaudu pelkan tikun
kanssa. Tietokoneongelmissa olemme taman kiireisen yrittajamiehen
varassa. Tallakin hetkella odottelen Vincentia vastaamaan yli kaksi
viikkoa sitten jattamaani pyyntoon. Huoah!

Olen tekemassa EPWDAlle 2010 vuoden kampanjakalenteria – saa nahda
tuleeko koskaan valmista. Visuaaliseen ilmeeseen olen tyytyvainen,
tosin joitakin uusia kuvia on metsastettava kenttatyomatkoilta.
Kampanjatekstit ne ovat, jotka vaativat syvallista paneutumista.
Pelkat ihmisoikeussloganit eivat riita, vaan ne pitaa myos juurruttaa
paikalliseen todellisuuteen. Minun on siis tunnettava Sambian itaisen
provinssin kulttuuri ihmisten ajattelutapoineen paivineen. I tell you!
−kuten taalla tavataan sanoa.

Kepan Etvo-vapaaehtoisten on kirjoitettava valiraportti sopeutumisesta
vieraaseen kulttuuriin ja tyohon kolmannessa maailmassa. Sain
kirjoittaa yli nelisivuiseksi venyneen raporttini kahteen kertaan
viruksien viedessa ensimmaisen version. Aluksi kiristelin hampaitani
joidenkin lapsellisilta tuntuneiden kysymysten kanssa, kunnes
ymmarsin, etta suurin osa vapaaehtoistyontekijoista on minua paljon
nuorempia ja kokemattomampia. Ja itse asiassa oli mukava reflektoida
sopeutumista, sen helppoutta ja vaikeutta, ja odotusten ja
todellisuuden kohtaamista – tai kohtaamattomuutta.

Maaliskuussa kokosin tietoa EPWDAn kotisivuja varten seka hahmottelin
kotisivujen ulkoasua. Olemme nimittain menossa kotisivuntekokurssille,
kunhan Suomen Ulkoministeriosta tulisi ensin siunaus. Alkaa tosin
nayttaa silta, etta kurssi jaa omalta osaltani haaveeksi, asia kun on
ollut tyon alla Ulkoministeriossa jo ties kuinka kauan. Se olisi
katkera pettymys. Helmikuussa kokosin vuoden 2008 loppuraportin, jota
esimieheni taydensi ja tarkensi. Vuoden 2009 budjetin lukujakin
minulla on ollut kunnia tarkistella. Lisaksi olen istunut joissakin
kokouksissa oppimassa jarjeston toiminnasta, mutta se on hieman
turhauttavaa, kun nianchani ei tahdo viela sujua. Tulkkaaja kun
tulkkaa vain pienen osan.

Kollegani ovat mukavia ja tyokavereina mutkattomia suomalaiseen
tyoelamaan tottuneen nakokulmasta. Sopeutumistani verkkaiseen
tyotahtiin on helpottanut maalaisjarkinen kritiikkini nyky-suomalaisen
anna kaikkesi, ei se kuitenkaan riita!  -vaateen suhteen. Jonkinlainen
valimuoto afrikkalaisesta ja lansimaisesta tyotahdista olisikin
terveellisyydessaan ideaali. Huolimatta kaikista kaytannon
hankaluuksista EPWDAan on ollut henkisesti helpompi sopeutua kuin
moneen suomalaiseen tyopaikkaani. Olen ymmartanyt, etta yleensa
Sambiassa on aika jyrkka hierarkia tyopaikoilla. Olen siis
poikkeuksellisen onnekas saadessani tyoskennella jarjestossa, jossa
ollaan tukevasti maan kamaralla myos henkilostosuhteissa.
Suomalaisille esimiehille suosittelen lampimasti opintomatkaa EPWDAan
perehtymaan kompleksittomiin, rehteihin ja tarkeilemattomiin
esimiestaitoihin!

EPWDAn Legal Education Programme on kahden taysin erilaisen
yhteiskunnan projekti. Tyoelaman lapitunkema projektimaisuus on
tallaisessa tapauksessa tavallistakin enemman holmolaisten touhua.
Vasta taalla paikan paalla olen itsekin ymmartanyt monta asiaa, vaikka
tietopohjani ei ollut huono. Resursseja valuu hukkaan solkenaan, kun
samat asiat pitaa selittaa uudestaan ja uudestaan vuosittain
vaihtuvalle suomalaiselle koordinaattorille. Kun koordinaattori on
lopulta ymmartanyt projektin toimintaympariston, tulee tilalle uusi
koordinaattori.  Kuitenkin yhtena tarkeinpana paamarana on
kumppanuuden edistaminen Etelan ja Pohjoisen valilla! Luonnollisesti
kumppanuuden vahvistaminen lankeaa minulle, mutta yrittakaapa sita
nailla yhteyksilla!

Muutoin sopeutumiskykyni vastasi odotuksiani׃ arvasin alun takkuavan,
mutta myos sen, ettei siihen kauaa tuhraannu. On asioita, jotka
sujuvat taalla helpommin; ei Suomikaan mikaan paratiisi ole. Ongelmia
on aina −  ne vain vaihtelevat asuinpaikan mukaan. Loppu riippuu
ihmisesta itsestaan. Pahimmat ongelmat ovat valitettavasti niita,
jotka seuraavat sinua kaikkialle − ei auta vaikka lahtisit maan
aariin! Sita paitsi nautin, kun opin – usein kantapaan kautta - pienia
kaytannon jujuja elamasta Afrikassa. Jalkikateen ne tuntuvat
yksinkertaisilta ja “olisihan tuo nyt pitanyt hoksata” –asioilta,
mutta eipa niita vain tule ajatelleeksi, kun ne eivat satu kuulumaan
suomalaiseen todellisuuteen. Rento ote elamaan on iso etu; tyypillinen
suomalainen suorittaja tiukkoine aikataulutuksineen ei taalla
parjaisi!

Oletko ystavystynyt tyokavereidesi ja muiden paikallisten kanssa?
–kuului yksi Kepa −raportin huokauksia kirvoittaneista kysymyksista.
Eipa minulla muita ystavia olekaan kuin paikallisia, ellei
sveitsilaista kamppistani Estheria huomioonoteta. Jostain syysta en
ole kokenut samaa yhteenkuuluvuutta paikallisen lansimaalaisyhteison
jasenten kanssa. Oikeastaan yhteisoa maarittaa valkoihoisuus, ei
lansimaalaisuus, kuuluuhan siihen valkoihoisia zimbabwelaisiakin.
Kohtaamiset sen kanssa ovat tuntuneet vakinaisilta; ikaankuin
valkoihoisuuden pitaisi riittaa. Jutun juurta heidan kanssaan pitaa
pinnistellen hakea. Tylsaa! Viela vahemman haen jasenyytta aina
porukalla liikkuvien kuka mistakin syysta Chipataan hetkeksi
eksyneiden valkoihoisten nuorten naisten mustasukkaisesti varjeltuun
suljettuun piiriin. En kaipaa turvaa, eika oloni ole orpo
afrikkalaisten parissa.

Tyokavereiden lisaksi minulla on kolme hyvaa naispuolista ystavaa. En
ole laumassa viihtyvaa tyyppia, joten olen oikein tyytyvainen naista
kolmesta. Yksi heista on sinkku, toinen yksinhuoltaja ja kolmas neljan
lapsen naimisissa oleva vaimo.  Meita yhdistaa yhteenkuuluvuudentunne,
joka kumpuaa etenkin elamankokemusten ja –arvojen yhtenevaisyydesta.
Ne ylittavat elintasokuilun tuoman eriarvoisuuden, enka usko etta
kukaan meista kokee kuilua liian syvana. Kerrankin omasta
varattomuudesta on iloa! Suurena kunniana pidan, kun minulle jaetaan
sambialaisnaisten salattua perinnetietoa, siis sita, josta edes
sambialaismiehet eivat ole perilla.

En olisi itsekaan uskonut, etta onnistun saamaan myos miespuolisia
ystavia. Totta se on, nailla kahdella ei ole taka-ajatuksia! Jacobiin
tutustuin ystavani Justinan kautta, mutta Peterin loysin ihan itse.
Taksinkuljettajana Peter ajeluttaisi minua minne vain pelkan bensan
kustannuksella – jos sallisin. Viimeksi han suunnitteli nayttavansa
minulle paikkoja lahialueilla, jotka minun kuulemma tulee nahda.
Molemmat miehet ovat kutsuneet minut kotiinsa vaimoaan tapaamaan!

Ensimmaiset kaksi kuukautta olivat kieltamatta rankkoja lapsen
ikavoidessa Suomea. Ei mikaan ihme, etta Elias reagoi isoon
muutokseen, katkesihan hanen yhteytensa suomalaisiin kavereihin
leikaten. Hanen koti-ikavansa on kuitenkin taittunut jo hetkesta ja
hankalin vaihe on nain ollen takanapain. Thomaksesta saa hyvan
kaverin, kun se vahan kasvaa −Elias totesi tassa yksi aamu naapurin
yksivuotiaasta. Vai miten kauan me taalla ollaan? han jatkoi
iloisesti. Olen todella helpottunut! Englantikin sujuu jo, samoin kuin
muuten suomi Eliaksen kaverilta Victorilta. Parasta iltaviihdettamme
on keksiessamme Eliaksen kanssa mahdollisimman vaikeita maratonsanoja
suomeksi Viktorin yrittaessa – enemman tai vahemman onnahdellen -
toistaa perassa.

-Maarit-