Anteeksi pitka tauko kirjoittelussa. Taalla on kiiretta, nyt kun rahat tulivat toimistolle ja toinenkin vapaaehtoinen Suomesta saapui. Ja vastavuoroisesti meidan pomo, Helen Banda, lahtee talla viikolla sinne Suomeen, joten matkan valmisteluun on mennyt aikaa. Varsinkin, kun Helenin passi oli vahingoittunut ja siita alettiin valittaa lahetystossa, joten eikun hakemaan uutta passia ja sen jalkeen koko 2xviisumi, vakuutus- ja matkalippurumba uusiksi! Puuh, no nyt pitaisi kaiken olla selvaa, joten ehka paastaan huokaisemaan helpotuksesta. Suomen saa vaan ei taida enaa suosia loppuviikosta, vaikka nyt siella on viela lamminta. Taalla sen kun aurinko porottaa, kylman kauden pitaisi alkaa ensi kuussa. Pikkasen huolestuttaa, viime viikkoina sahkoa on ollut ehka yhtena iltana viikossa, muuten systemaattisesti sahkokatkos alkaa toimistotyoajan paatyttya (myos lounaan aikana on parin tunnin katkos) ja kestaa noin iltayhdeksaan. Korttipelit kynttilanvalossa on tulleet tutuksi iltahuviksi! Ja sprii-keittimella tehdaan ruokaa, ihan partiolainen oloJ Mutta kun tulee kylma kausi ja ei ole sahkoa eika lamminta vetta (vesikatkoksia myos paivittain) niin voi olla vahan hiljaista…Ja siltikin meilla on asiat hyvin, suht hyvakuntoinen (paikallisilla standardeilla) talo ja mahdollisuus ostaa vaikka patteri, jos liian kylmaksi menee. Joten ei hataa! Mutta enta ne muut, joilla ei ole patjoja, peittoja, ruokaa, polttopuita...

 

Rahat tosiaan tulivat jarjestolla ja nyt on suunnitelmia ja lukkoon lyotyja aikatauluja vinot pinot. Hyva niin, on ollut todella mielenkiintoista paasta viimeinkin kentalle. Aluetoimistojen neljannesvuosikokouksia on kayty seuraamassa. Kokouksissa on tehty katsaus menneille kuukausille, suunniteltu tulevaa ja saatu terveiset EPWDAlta. Ensimmaisena oli vuorossa Nyimba, jonne matkaa 260 kilometria. Sinne ajeltiin paivassa edestakaisin, eli tyopaiva venyi 13 tuntiseksi. Nyimba sijaitsee laaksossa, ilma ei liiku josta seuraa se, etta siella oli ainakin 40 astetta lamminta. Heti saavuttuamme meita tultiin laulaen vastaan ja tarjottiin teeta iso kupillinen (ma en oo niita ihmisia joiden mielesta tee tai mika tahansa muu kuuma olisi hyva janojuoma..) ja sen jalkeen olinkin niin kuumissani ja paa sekaisin etta kokous meni pikkasen sivu suun. Kun piti lahtea, alkoi sataa kaatamalla ja meidan land rover juuttui pihalla mutaan. Ei auttanut nelivedot eika mitkaan. Siina sita sitten naisporukalla rikottiin tiileja renkaiden alle ja tyonnettiin autoa muta lentaen. Tunnin aherruksen jalkeen auto saatiin maantielle, huikkasin Now this is woman power! Se olikin ainoa kommellus silla matkalla, perille paastiin myohaan mutta turvallisesti.

 

Seuraava seurantamatka oli Chadizaan, jarkyttavaa kinttupolkua kolme tuntia suuntaansa. Perilla mukava aluetoimisto ja ryhma innostuneita naisia. Ja siella huomasi, miten toiminta perustuu vahvasti avainhenkiloihin: Chadizan Focal Point Person oli eronnut miehestaan ja lahtenyt takaisin kotikylaansa, ja ottanut samalla kaikki tyopaperinsa mukaan! Nyt seurannassa on muutaman vuoden aukko ja uuden FPPn taytyy alkaa tavallaan tyhjasta. Surullista, mutta toiminta perustuu vahvasti vapaaehtoisuuteen ja jos ihmisille sattuu henkilokohtaisia tragedioita, ne voivat vaikuttaa suurestikin tyontekoonm ja toiminnan jatkuvuuteen.

 

Huhtikun lopulla meilla oli myos kertauskoulutus-tyopaja, talla kertaa Nyimban ja Petauken oikeusneuvojille. Mun "sambialainen aiti" oli siella fasilitoimassa, valitettavasti tulin niin kipeaksi keskella viikkoa etta jouduin matkustamaan 600 kilsaa Lusakaan laakariin. Nyt kaikki hyvin, ja en voi muutenkaan valittaa, mulla sentaan on varaa maksaa matkoista ja laakarikuluista taalla.Tasta itse asiassa seurasi pieni kriisi siella Lusakassa: erikoislaakari maksoi kevyesti paikallisen kuukausipalkan verran, varsinkin jos laakkeet laski mukaan. Taalla ei monellakaan prosentilla vaestosta ole varaa moiseen. Sen sijaan kuollaan ihan turhaan parannettavissa oleviin sairauksiin, malariaan ja ripuliin, pelkastaan siksi ettei ole rahaa laakariin tai laakkeisiin. Lisaksi Lusakassa naki suht lansimaalaista menoa, iso kontrasti tahan Chipatan maalaiselamaan, ja aloin ensimmaista kertaa saamaan esimakua siita, mita tulee olemaan kun palaan Eurooppaan. Kaikki varmasti tuntuu tutulta ja turvalliselta ja silti niin vieraalta. Mutta en sure sita etukateen, sitten sen nakee!

 

Viela viikonlopun kuulumisia: Lahdin lauantaina amerikkalaisen Peacecorpsin Kristinan kylaan eli puskaan, kolme kilsaa paatielta suunnilleen kinttupolkua metsaan. Mun oli tarkoitus menna auttaa sadonkorjuussa ja aidan pystyttamisessa. No kavelin taas pari kilsaa Chipatan laitamille et saisin kyydin kimppataksilla. Talla kertaa vaihdoin taksia vaan kaksi kertaa: nailla ihmisilla on ihme himo istuttaa matkustajat busseihin ja takseihin ja sit odottaa tuntitolkulla et paikat tayttyy! Ja sit kun kyselen et odotetaanko viel lisaa jengia vai lahdetaanko, niin ne aina sanoo joojoo, nyt mennaan. Ettei vaan asiakkaat karkais…No mentiinhan sita lopulta, ajettiin kilsa ja sit kuski komensi takapenkin tyhjaksi. Itse paasin kerrankin etupenkille, ja olin et mita nyt. Kuski ei reagoinut mun kysymyksiin millaan tavalla. Siten tajusin, kun nain poliisin tien varrella, et ahaa, taahan on tietty laiton taksi ja toi poliisi tossa just valvomassa tallaista toimintaa! Ne muut matkustajat siis kipitti perassa, ja kuski oli huolissaan, ettei ne vaan matkan varrella poimita muihin takseihin…Taalla varmaan suurin osa on laittomia takseja, en osaisi edes erottaa niita toisistaan.

 

Kristina oli toisen amerikkalaisen, Julien kanssa korjaamassa soijapapusatoa. Soijan oksat laitetaan ensin aurinkoon kuivumaan (josta kaikki vapaana juoksentelevat vuohet ja possut yrittaa niita pihistaa) ja sitten ne palot alkaakin poksahtelee auki ihan itsestaan. Jos niiden antaisi kuivua pari paivaa, niin homma hoituisi itsestaan, mutta kun on noi elaimet eika Kristinalla viela aitaa…Eli meidan tapauksessa homma hoitui nain otettiin nippu soijan oksia, laitettiin sankoon, hypittiin niiden paalla etta pavut tulisivat paloista ulos ja loppu (eli suurin osa) hoidettiin kasin. Puuh, parin desin aikaansaamiseksi sai vaantaa tunteja! Ei ihme etta taalla ei paljon soijaa harrasteta, vaikka se olisi hyodyllinen kasvi. Kauhea tyo tehda kaikki kasin! Ja tuo oli viela loppuprosessi: ne soijapavut taytyy istuttaa kivikovaan maahan kasipelilla ties milla oksa-terayhdistelmalla, jota siis voisi hyvalla tahdolla sanoa kuokaksi. Kylla siina saa kokopaivaisesti hikoilla ja kauan ennen kuin tulee mitaan ruokaa poytaan! Ja sepa taalla onkin ongelmana: kaikkeen menee niin hirmuisesti aikaa kun kaikki tehdaan itse ja kasin. Hikoiltiin kolmestaan tuntitolkulla soijapapujen kimpussa ja saatiin tosi saalittava maara aikaiseksi. Puuh, ei ole helppoa! Ja aitaa en paasyt ollenkaan rakentelee, ehka ensi kerralla. Eli onhan tassa eroa "puskassa" ja "puskassa" asumisella, vaikka asunkin Chipatan maalaisidyllissa niin en sentaan noin keskella peltoa!

  

Toukokuu taalla jatkuu vilkkaana. Loppuhuipennuksena on suomalaisen reportterin vierailu tanne toukokuun viimeisina paivina! Eli seuratkaahan HesariaJ Mukavaa toukokuun jatkoa sinne Suomeen, lupaan yrittaa parantaa tapani kirjoittelun suhteenJ

 

Jutta