Hei ja mukavaa ystavanpaivaa kaikille sinne Suomeen! Toki niillekin, jotka jaksavat tata blogia lueskella maailmalta kasin:) Aluksi lammin kiitos kannustavista ja piristavista kommemteista, kaikki tuki on tietty tervetullutta ja otetaan avosylin vastaan! Joten antakaa tulla vaan, myos niita risuja jos silta tuntuu:)

Mutta tapahtumarikkaaseen viikonloppuun! Ja huom, nyt ollaan maaseudulla, joten oli se AIKA tapahtumarikas vaikka lukijasta ei silta vaikuttaisikaan:) Launtaina toteutui kauan ja hartaasti odotettu asia: EPWDA sai kayttoonsa land roverin. Lahjoittajana on aikaisemmin EPWDAn kanssa pitkaan yhteistyota tehnyt saksalainen kansalaisjarjesto. Oltiin sovittu, etta tulen toimistolle lauantaina (alkaa olemaan jo tapana, tahan mennessa olen ollut siella joka lauantai…) mutta aikaa ei tiedetty. Saavuin sinne 11 maissa, odottelin pari tuntia ja ajattelin etta nyt riittaa. Mulla ei ollut puheaikaa puhelimessa, joten en voinut edes soittaa ja kysella missa mennaan. Kavelin kotiin ja olin jo puolivalissa matkaa, kun Fadaless (EPWDAn assistentti) huuteli peraani. Koko poppoo oli lounaalla ravintolassa ja mina liityin seuraan. Olin odotellut innolla autoa, koska sellaista ei EPWDAlla ole ollut ja se kuitenkin helpottaisi suuresti liikkumista kentalla. Monesti matkustaminen tapahtuu minibusseilla jotka vievat paatien varteen, ja toimiston vaki on joutunut sielta kavelemaan kyliin jopa 20 kilometria! Mutta nyt meilla on auto! Toivoin koko ajan, etta se olisi suht pieni maasturi (jotta sita olisi helpompi ajaa) mutta pihalla odottikin 9-paikkainen valkoinen jattilainen. Kuljettaja antoi perusteellisen selonteon auton kaytosta ja eikun rattiin. Ei se ajaminen ollutkaan kovin vaikeaa, ja taalla tiet ovat NIIN kuoppaisia ja huonossa kunnossa etta ajaminen oli todella vaivatonta ja ihanaa noin isolla kaaralla! Toimiston 3 muuta tyontekijaa eivat osaa ajaa autolla, ja vaikka useimmiten varmaan palkataankin kuski, niin on hyva etta ma pystyn tarvittaessa ajamaan maasturia. Jahka totun tahan vaaranpuoleiseen liikenteeseen…

Uusia kokemuksia viikonlopulta tuli myos liittyen uskontoon, joka on todella nakyva osa elamaa taalla. Suurin osa sambialaisista on kristittyja, ja sen lisaksi taalla asuu intialainen vahemmisto, jotka taas ovat muslimeja suurimmaksi osaksi. Intialaiset tekevat taalla bisnesta, ja heilla on tietty kauppa-alue hallussaan. Koska heidan tiedetaan olevan muslimeja, seuraa tasta mielenkiintoinen seikka: joka perjantai (koska muslimien pitaa auttaa vahempiosaisia ja harrastaa hyvantekevaisyytta) menevat koyhimmat sambalaiset kerjaamaan rahaa noista intialaisten pitamista kaupoista. Ja koska uskontoon kuuluu antaa rahaa, niin sita myos annetaan, tosin olen kuullut kerrottavan, etta usein rahat heitetaan maahan ihmisille ja rahaa annetaan todella vahan, tyyliin 100/500 kwachaa, eli noin 2-10 senttia. Ja silla rahalla ei juurikaan saa mitaan, 100 kwachalla voi saada yhden pienen mangon (jotka ovat superhalpoja ja maukkaita taalla) mutta mitaan muuta silla ei kylla saa. Jos perjantaisin kiertelee noilla kauppa-alueilla, nakee paljon vammautuneita ihmisia, vanhoja naisia ja todella laihoja ja ryysyisia ihmisia. Mielenkiintoinen yhteiskunnallinen ilmio, kristityt pyytamassa rahaa muslimeilta. Lisaksi paikallisten puheista paatellen intialaiset eivat todellakaan ole suosittu vaestonosa taalla (kiinalaiset ovat viela huonommassa huudossa). Mutta nakojaan homma toimii silti!

Sunnuntaina paatin liittya sambialaisen perheeni pojan Benjaminin seuraan ja lahtea kirkkoon. Pakkohan se nyt on nahda millaiset kirkonmenot taalla on! No, todella erilaiset ne oli. Benjamin kay evankelista-kirkossa, eli eri kirkossa kuin aitinsa. Taalla kirkkoja on tosiaan joka lahtoon, on katolista, jehovan todistajien, adventistien, myohempien aikojen pyhien jne. Ja on taysin normaalia, etta perheenjasenet kayvat eri kirkoissa, jokainen saa tehda oman valintansa. Evankelista-kirkossa meno oli todella hulvatonta! Ja erot suomalaiseen (tavalliseen) kirkonmenoon suuret: olo oli valilla kuin yokerhossa, kun bandi pauhasi ja kuoro lauloi mikkiin ja tanssi. Ja ei sita seurakuntalaisetkaan suinkaan penkilla istuneet, vaan kaikki nousivat seisomaan ja tanssimaan! Jotkut jopa menivat alttarin eteen tanssahtelemaan. Desibelit ja tunnelma olivat todella katossa! Saarnaajia oli monia ja rukoilua voisi kuvailla agressiiviseksi: ihmiset itkivat, polvistuivat, rukoilivat huutaen silmat kiinni (huutaminen ei hairinnyt, melu oli joka tapauksessa kova), jotkut makasivat pitkin pituuttaan lattialla satkien ja rukoillen. Musiikki oli mukaansatempaavaa ja kaunista, ja kuoro oli todella hyva. No katseltiin sita menoa 2 tuntia ja lahdettiin sitten torille hakemaan ruoka-aineksia. Taalla kirkossa vietetaan hyvinkin 3-4 tuntia, ja en sinansa ihmettele: uskonto on todella tarkea osa sambialaista yhteiskuntaa, ja vakisin tulee myos mieleen, etta kun taalla maaseudulla asutaan, niin onhan kirkko paikka tavata ihmisia ja jopa tanssia ja laulaa! Mukavaa ajanvietetta, taalla kun ei juurikaan ole paikkoja minne menna rentoutumaan. Tosin ei sita samanlaista kaikissa kirkoissa ole, aion tehda kierroksen ainakin 4 eri kirkossa, sitten paasen varmaan nakemaan rauhallisempaakin menoa. Ja perheeni on luonnollisesti tyytyvainen, etta menen kirkkoon. Taalla ei oikein ymmarreta sita, etta joku ei halua kayda kirkossa, vaikka kuinka selittaisin, etta ei Suomessa suurin osa ihmisista missaan kirkossa kay. Olen myos yrittanyt tavallaan puolustella sita sanomalla, etta suomalaisten haluavat ehka ennemminkin vetaytya muista rukoillessaan kuin loyttaytya yhteen. Ja tietenkaan en ole sanonut, etten itse edes kuulu kirkkoon Suomessa, sita taalla olisi vaikea ymmartaa.