Kuukausi tuli täyteen, ennen kuin Elias alkoi itkeä koti-ikävää. Tarhassa on kivempaa kuin täällä –hän valittaa. Olisi kiva taas mennä mummille, kun mummi tekee mulle aina niin hyvät eväsleivätkin –lapsi haaveili. Voitko viedä mut heti isälle kun mennään takaisin Suomeen? –hän pyysi juteltuaan isänsa kanssa puhelimessa. Kaikkein eniten poika kaipaa kuitenkin suomen kieltä. Suomessa voin ainakin jutella niin, että mua ei sitten ujostutakaan niin paljon –hän analysoi.  

 

Päättelin etukäteen, etta kielellisesti lahjakkaalle lapselle vieras kieli ei tuottaisi kovin suurta tuskaa. Elias on pienestä pitäen ollut kiinnostunut kielestä, ja valppaana kysellyt uusien sanojen merkitystä päiväkodissakin. Ensimmäiset kolme elinvuottaan hänellä oli kolme kotikieltä. Kielten sekamelska ei millään tavalla haitannut pääkielen suomen kehitystä, päinvastoin. Elias valittiin tarhassaan jopa ”tukioppilaaksi” kielen kehityksessä viiveellä tulevien ryhmään. 3-vuotiaalla oli siis velvollisuuksia täytettävänään! Hän on toiminut isovanhempiensa ylpeydeksi myös tarhansa maatalousasiantuntijana, oikaisten hoitajien pielessä olevaa terminologiaa.  

 

Päätelmäni meni metsään. Kielen merkitys on – luultavasti - vähäisempi rauhallisemmalle ja hiljaisemmalle lapselle, joka viihtyy paljon itsekseen. Vilkas lapsi, joka verbalisoi kaiken ja vaihtaa sujuvasti stadin slangin leviäksi pohojanmaaksi jo menomatkalla mummolaan, tarvitsee kieltä joka käänteessä. Eikä kai ihme, kun isä on kielinero ja äiti tykkää kirjoittamisesta. Täällä Elias voi kunnolla kommunikoida ainoastaan minun kanssani. Minä ainakin masentuisin, jos en voisi vaihtaa ajatuksia muiden kanssa!  

 

Ja miten opit englantia, kun sitä tuskin kuulee? Ihmiset kommunikoivat äidinkielellään nianchaksi, eivätkä kaikki edes osaa englantia. Lapset oppivat englannin vasta koulussa, joten varsinkin Eliaksen kieliympäristö on nianchankielinen. Kunpa talossamme olisi televisio, se auttaisi vähän! Vapaaehtoistyöntekijänä ei kuitenkaan juuri viitsi investoida mukavuuksiin. Onneksi sentään molemmat lastenhoitajat – heitä on kaksi – osaavat englantia, toinen paremmin toinen huonommin.  

 

Elias ymmärtää jo sanoja ja joitakin lyhyitä englanninkielisiä lauseita, joten hän on edistynyt alun täydellisestä ummikkoudesta paljon. Useimmiten poika on töistä palatessani aurinkoisen onnellinen ystävänsä Victorin seurassa. Onneksi pihapiirissämme asuu vuokranantajan lisäksi afrikkalainen perhe, jonka 3-vuotiaan Alicen kanssa Elias myös leikkii usein. I’m coming Alice –oli Eliaksen ensimmäinen, hienosti lausuttu englanninkielinen lause, eikä sitä tarvinnut odottaa kuin kuukauden!  

 

Ne synkät hetket, jolloin lapsi itkee yksinäisyyttään raastavat silti sydämestä niin, että tekisi mieli luovuttaa ja palata seuraavalla lennolla kotiin. Sekään ei kuitenkaan ole yksinkertainen ratkaisu; päiväkotipaikkaa ei ole, eikä välttämättä saakaan kesken kevätkauden ennen syksyä, saati että minulla olisi työpaikka. Sitten taas jaamme täällä elämyksiä ja onnenhetkiä, joita emme Suomessa saisi koskaan kokea. Katsotaan nyt päivä kerrallaan, niinhän tätä elämää on elettävä oli sitten missä tahansa. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että tätä reissua poika tulee jälkikäteen muistamaan, ja ylpeänä jakamaan eksoottista tietämystään suomalaisille kavereilleen. 

 

-Maarit-