En aikaisemmin tiennyt olevani Internet –riippuvainen, mutta täällä Chipatassa sekin on selvinnyt. Nettiyhteydet ovat täällä todella huonot. On päiviä ettei yhteyttä saada ollenkaan ja silloinkin kun saadaan, se on hermoja raastavan hidas. Enää ei siis ole puhettakaan netissä surffaamisesta, vaan jos jotain haluaa saada aikaan, on oltavanopea ja tehokas. Muussa tapauksessa yhteys saattaa katketa juurikriittisellä hetkellä. Ja usein katkeaakin. Sähköpostin lähettämistä kummempaa ei siis oikeastaan pysty tekemään. Omien asioiden hoito Suomeen on osoittautunut melkoisen haastavaksi ja stressaavaksi.

EPWDA:ssa työtä tehdään siis tällaisissa puitteissa. Lisäksi puhelimella soittaminen on täällä kallista, joten tekstiviestittely on tavallista. Perinteinen kirje, ja vielä siten, että se toimitetaan itse perille, on käytössä. Asioiden viivästyminen Suomeen päin Internet-ongelmien vuoksi harmittaa esimiestäni, sillä hän tietää miten täsmällisiä suomalaiset ovat. Yhteen varttitunnin asianhoitamiseen saattaa täällä mennä koko päivä. Tai viikko pari, jos esimerkiksi vedät työpajaa useamman päivän jossakin kylässä Internetinulottumattomissa. Palatessasi toimistolle huomaat, ettet olekaan saanut vastausta Suomesta, ja alat epäillä, onko meilisi koskaan mennytkään perille. Uuh, täällä tarvittaisiin pyhimyksenkärsivällisyys!

Paikalliset eivät kuitenkaan valita, vaan he osaavat ottaa kommunikaatio-ongelmat kylmän rauhallisesti. Kommunikaatiokatkot ovat osa jokapäiväistä elämää ja toiminnan reunaehtoja täälläpäin maailmaa. Minulla tämän asian hyväksyminen ottaa koville. Sopeutumisongelmani eivät siis yllättäen liitykään jättikokoisiin hämähäkkeihin, vaan siihen, etten pääse nettiin! Nähtäväksi jää, omaksunko tätä paikallisten kadehdittavan rentoa asennetta milloinkaan!

Töissä on ollut hiljaista, enkä vielä ole päässyt kunnolla työn makuun. Lähinnä olen perehtynyt järjestön toimintaan ja paikalliseen kulttuuriin, kirjoittanut blogiani ja tarkistellut vuosibudjetinlukuja. Alkuvuosi on hiljaisin jakso toimistoissa, sillä sadekausi muuttaa nämä paikallisten teiksi kutsumat ajourat virtaaviksi joiksi, ja lisäksi ihmiset ovat vielä näin viljelykauden lopussa pelloilla. On siis turha järjestää työpajoja naisten ihmisoikeuksista tai Sambian lainsäädännöstä. Ihmiset noudattavat maaseudulla vielä pitkälti paikallista tapaoikeutta, eivätkä tunne virallista kirjoitettua lainsäädäntöä. Tuskin maltan odottaa, milloin pääsemme johonkin provinssin kylistä pitämään kursseja ja työpajoja!

Välillä turhaudun, sillä en tullut tänne lomailemaan vaan töihin, ja ennen kaikkea oppimaan. Investoinnit tätä matkaa varten olivat sitä luokkaa, että odotan niiden vastapainoksi oppivani paljon afrikkalaisesta elämänmenosta. Toisaalta on ehkä parempi, että sisäistän asioita pikkuhiljaa, ottaahan arjen järjestyminenkin oman aikansa. Lapsen kanssa asettuminen vie myös tuplasti enemmän aikaa. Toimistorakennuksemme atk-tukihenkilö Vincent kyseli taustastani ja toimenkuvastani täällä. Hän katsoi minua hitaasti ja pitkään kuultuaan, että olin jättänyt mielenkiintoisen työpaikkani Helsingissä päästäkseni vapaaehtoistyöntekijäksi Afrikkaan! Ennen kuin huomasi lipsahdustaan, hän tokaisi: "Crazy mzungu!"

-Maarit-