Sambiassa olisi työsuojeluvaltuutetuille töitä. Vaikka nimellisesti työntekijöiden oikeuksia on turvaamassa valtion säätämät lait ja artiklat, alemmalla työväenluokalla ( eli suurin osa väestöstä) näitä oikeuksia ei käytännössä ole. Vaihtoehtoisesti asian voisi ilmaista: paikalliset työntekijät eivät ole tietoisia oikeuksistaan eivätkä täten niiden perään uskalla edes haikailla. Chipatassa tämä tulee esiin erityisesti suureksi osaksi intialaisten ( eli Sambiassa syntyneiden alkuperältään intialaisten) hallitseman ´down shop´- ympäristön sekä heidän omissa pihapiireissään joko täyspäiväisesti asuvien tai päiväseltään työskentelevien taloudenhoitajien tapauksessa. Toki Chipatassa on myös varakkaampaa paikallista väestöä, joilla on varaa palkattuun apuvoimaan, mutta tämä väestönosa on pieni vähemmistö ja täten prosentuaalisesti tämän kirjoituksen kannalta ei niin merkittävä.

Chipatan intialaisväestöllä on siis monopoliasema ( uskoisin, että jokainen Chipatassa käynyt tähän yhtyisi) paikallisessa kaupankäynnissä. He omistavat järkeensä kaikki liikkeet ´Down Shop´- nimisellä alueella, joka sattumoisin on myös Chipatan vilkkaimpia kaupankäynti-alueita. Tämän lisäksi, omistajuus on levinnyt muihin yhteiskunnan osa-alueisiin, kuten esim. turisteille ( ja varakkaammalle paikallisväestölle) suunnattuihin lodgeihin ja jopa vastavamistuneeseen Chipatan ensimmäiseen ostoskeskukseen.Tämän lisäksi Intialaiset ovat onnistuneet hankkimaan paljon maata otollisilta ja tulevaisuudessa hyvin tuottavilta alueilta Chipatan lähi-ympäristöstä. Tämä linkittyy työntekijöiden oikeuksiin siinä mielessä, että suuri osa Chipatan paikallisväestöstä on siis intialaisten palkkalistoilla. Palkat ovat, paikasta riippuen, erittäin alhaiset ( esim. 7 päivää viikkossa raskasta työtä - niin sisällä kuin ulkona- tekevät kotiapulaiset saattavat saada sellaiset 15 euroa kuussa palkkaa), työolosuhteet ankeat ja vaativat ( satoi tai paistoi töitä tehdään niin sisällä kuin ulkona ) sekä työtuntimäärä huikea ( ylitöistä ei makseta extraa ja töissä ollaan niin kauan kuin pomo käskee).
 
Tasapuolisuuden vuoksi todettakoon, etteivät Intialaiset ole kuitenkaan yksin vastuussa työntekijöiden oikeuksien polkemisesta. Osaavat ne paikallisetkin. Esimerkki: Paikallinen tuttu on töissä huonekaluja ja muita kodin tarvikkeita myyvässä liikkeessä Chipatassa. Omistaja on sambialainen, tosin ei Chipatasta kotoisin oleva mieshenkilö. Kyseinen liike on nyt noin kolmen viime kuukauden ajan siirtänyt toimintaansa liikkeen vanhasta myymälästä uuteen toimitilaan, joka tosin sijaitsee vanhan myyntipisteen lähinaapurissa.  Seuraus: paikallinen tuttuni työkavereineen on ollut töissä taukoamatta viimeiset kolme kuukautta, viikonloput mukaanluettuna. Normi-päivän pituus on ollut keskimäärin siinä aamu kello kuudesta ilta kymmeneen. Viime viikkoin töihin on täytynyt mennä jo kello viiden aikaan aamulla. Yhtään vapaata päivää eivät työntekijät ole saanut viimeiseeen kolmeen kuukauteen, puhumattakaan ylityölisistä. Niin, no leikkasihan omistaja tosin tutun palkkaa viime kuussa... ja palkka sitä ennen oli sellaiset 90 euroa ja rapiat.
 
Porkkanana tilanteessa on ollut koko kolmen kuukauden ajan lupaus siitä, että liike kyllä avataan pian ja sen jälkeen työntekijät voivat palata normaaliin työaikaan, eli noin aamu seitsemästä kello viiteen iltapäivällä. Liikkeen piti olla valmis avattavaksi todellakin jopa melkein kaksi kuukautta sitten, mutta avajaisia lykättiin moneen kertaan. Syynä tähän on kuuleman mukaan työnteon hitaus sekä se ettei liikkeessä ole tarpeeksi työntekijöitä sekä logistiikan töppäilyt (tavaroita on esimerkiksi kanniskeltu edestakaisin uuden ja vanhan toimitilan sekä erillään sijaitsevan varastotilan väliä).  Tällä hetkellä tilanne on se, että liikkeen päätoimitila on nyt avattu ja kaupankäynti aloitettu, mutta viereisen pienemmän myyntitilan remppaus on vielä kesken, joten työnteko jatkuu samaan malliin.
 
On siis sanomattakin selvää, että työntekijät ovat saavuttaneet uupumispisteen jo aika päiviä sitten. Olen moneen otteeseen ihmetellyt ja yrittänyt tutultani kysyä syytä siihen miksi työntekijät nielevät kaiken tämän eivätkä mene yhdessä puhumaan tilanteesta pomolleen.
Syynä tähän on kaverin mukaan se, ettei kukaan muu työntekijöistä sitä uskaltaisi tehdä ja jos hän menisi pomon puheille yksin, hänet voitaisiin pian jopa erottaa. Myös sen käsityksen olen saanut seuratessani tilannetta, että työntekijät eivät yksinkertaisesti ole tietoisia siitä, että työntekijöinä heille kuuluu tiettyjä oikeuksia ja pomon niitä laiminlyödessä hänet voitaisiin saada jopa tilivelvolliseksi ottamuksistaan.
 
Mutta ei kahta ilman kolmatta...kortensa kekoon kantavat nimittäin myös Sambian koko ajan lisääntyvä kiinalaisväestö. Kiinalaisten Afrikan ’ valtaushan’ ei sinäänsä ole enää mikään uusi juttu ja varmasti paljon positiivistakin mukaan mahtuu. Nurjana puolena on sitten toisaalta Kiinan ihmisoikeustilanne ja vastaavasti tottumukset ja asenteet mitkä helposti kulkevat mukana matkalaukussa. Esimerkki: Lusakalainen maissijauhojen käsittelytehdas. Työolosuhteet: ei hengityssuojaimia, jauhot pöllyävät aamusta iltaan eikä ilmanvaihto pelaa alkuunkaan. Seuraukset: 1. Tehtaassa jo useamman vuoden työskennellyt sambialainen jolle on vuosien aikana kehittynyt vaikea astma. 2. Tehtaassa vastikään aloittanut nuori työntekijä, joka kertoo hengitysteihin liittyvien oireiden alkaneen yhtäaikaisesti uuden työpaikan kanssa.