Raketit paukkuivat ja ilotulitteet pauhasivat kirpeässä pakkasyössä.
Oli uudenvuoden aatto. Vähitellen havahduin unestani, mutta pauhu sen
kuin jatkui. Mita ihmettä? Katsoin kelloa; se oli vasta viisi
aamuyöllä. Siina samassa tajusin, enkä järkytykseltäni pystynyt
olemaan huutamatta. Meteli tuli virtaavasta vedestä. Muutaman sekunnin
lamaannus, ja pomppasin pystyyn – ja huusin taas kauhusta – vettä oli
nilkkoihin saakka! Juoksin – tai oikeastaan kahlasin ympäri taloa
etsien auki jäänytta vesihanaa. Syypää löytyi keittiöstä, mutta hanan
sulkeminen ei paljoa enää lohduttanut. Vettä oli joka puolella niin
paljon, etta veden oli täytynyt virrata tunteja apposen auki jääneestä
hanasta.

Pahin järkytys oli silti vielä edessä. Palasin makuuhuoneeseemme –
jonne lattia viettää, ja jossa oli näin ollen eniten vettä, kuinkas
muuten -  ihmettelemään, mista päästä aloittaisin ja olisiko jotain
vielä pelastettavissa kastumiselta. Helvetti soikoon, kannettava
tietokoneeni oli kokonaan upoksissa veden alla! Olin illalla laskenut
tietokoneen lattialle liian väsyneenä nousemaan enää sängystä ylos.
Syöksyin pelastamaan mita pelastettavissa oli ja asetin vettä
solkenaan valuvan tietokoneen kuivumaan. En jäänyt pitkäksi aikaa
itkemaan konetta, vaan ryhdyin hammasta purren kantamaan vaatteita ja
tavaroita ulos kuivumaan. Kirjoja ja lehtiä lillui vedessä ja suurin
osa matkalaukuissa olevista vaatteistamme oli likomarkiä.

Elias ja Victor olivat heränneet valitukseeni. Victoriin
kahluualtaaksi muuttunut kotimme ei tehnyt vaikutusta, vaan kohta hän
jo jatkoi uniaan. Myohemmin kuulinkin, etta yksi jos toinen
paikallinenkin on saaneet tuta saman onnettomuuden säännollisen
epasäännöllisten vesikatkojen myätä. Jälkikäteen tämä tieto oli
lohdullinen! Elias oli ensin ihmeissään – mutta ryhtyi pian
tarmokkaasti auttamaan minua, vaikka kehotin häntä moneen kertaan
kömpimaan takaisin sänkyyn. Mutta minä haluan auttaa! – hän huudahti
sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena. Yritin jaksaa kehua poikaa ja
kiittää häntä suuremmoisesta avusta hädän hetkellä! Alun ihmetys
väistyi pian ihastuksen tieltä ja poika nautiskeli epätavallisen
viihdyttavästä herätyksestä vedessä polskutellen. Jotain iloa siis
tästäkin onnettomuudesta!

Itse velloin masennuksen synkissa syövereissä. Täällä sitä taas ollaan
yksin selviytymässä ja vielä kaukana kotoa, ja kas, onko yhtäkään
miespuolista henkilöä auttamassa! –kirosin kaikki entiset ja varmuuden
vuoksi tulevatkin mieheni. Kipotin vettä kattiloiden avulla isoon
pesusoikkoon, mutta vettä riitti niin, etta vaikka kuinka kauhoin,
vesi ei näyttänyt huoneessa laskevan. Pesusoikko kuitenkin täyttyi, ja
tyhjensin sen kantamalla veden pesuvadilla viemäriin. Vähälla oli
etten liukastunut rahdatessani vetta paikasta toiseen, kivilattia kun
on aikamoisen liukas. Näin vietin kolme ja puoli tuntia murskaavan
itsesäälin vallassa. Alku näytti toivottomalta, niin paljon vettä oli.

Lastenhoitajan valoisa asenne toi helpotusta synkkänä alkaneeseen
päivään. Työ alkoi edistyä kahden rivakan naisen voimin ja olihan
vettä enää puolet siitä kun aamuyöstä aloitin. Luojan kiitos
täälläpäin maailmaa käytetään sementtiä lattiamateriaalina,
Suomessahan sama onnettomuus olisi tullut kalliiksi. Hermoja
säästääkseen oli hyödyllistä nähdä asian positiiviset puolet.
Tulipahan talo kerrankin kunnolla siivottua ja samalla sain
tilaisuuden kuntoilla pitkästä aikaa oikein olan takaa! Tuona aamuna
tunsi todellakin ansainneensa aamiaisen, jonka nautimme
afrikkalaisittain oikeaoppisesti vasta monen tunnin fyysisen työn
jälkeen.

Ainoaksi huoleksi jai tietokoneeni kohtalo. Asiantuntija hajotti sen
osiinsa ja kuivasi konetta kokonaisen viikon, ennen kuin toi sen
toimistolle. Rukouksien ja loitsujen voimin kokeilimme yhdessä
konetta. Ei niin minkäänlaista elonmerkkiä. Taas tuli siis oppi
kantapaan kautta. Yhta luonnollisena kuin hampaiden iltapesu tarkistan
nykyaan vesihanat – oli vesikatkosta päivän mittaan tahi ei- joka
ikinen ilta.

-Maarit-