Olen alkanut ymmärtää Suomessa asuvia afrikkalaistuttaviani, jotka valittavat Suomen talven kylmyyttä. He pysyttelevät talvella sisätiloissa niin paljon kuin mahdollista. Tunsin kerran erään miehen, joka oli jopa valinnut työnsä siten, että töitä ei ollut talvella. Hänelle ei ollut ongelma, että töitä oli vain huhtikuusta marraskuuhun, päinvastoin. Mies teki kesäkauden hullun lailla töitä; talven hän vietti pääasiassa nukkumalla kuin supisuomalainen karhu, ellei sitten lähtenyt Afrikkaan.

Kunnolla vaatetta päälle, ja ei kun reippaasti ulos! – oli tietämättömän neuvo. Nyt olen oppinut, että ei se ihan noin yksinkertaista ole. Täysin erilaiseen ilmastoon tottuminen vie aikaa ennen kuin elimistö sopeutuu. On opittava myötäilemään eikä haraamaan vastaan. Ilmasto on otettava huomioon, sitä ei voi sivuuttaa, kuten itse alkuun yritin. Tämä niin kauan kaivattu Afrikkani vetää nöyräksi, mutta sen se oppiminen kai vaatii!

Haaveilen sujuvasta arjesta ja työnteosta. Välillä tuntuu, että kun pääsen yhdestä vaivasta, niin seuraava jo odottaa. Onneksi tiedän jo varautua niiden liittyvän ihooni. Jokaisella valkonaamalla on oma heikko kohtansa, johon tropiikin kuuma hehku iskee. Jos terveys ei reistaile, jokin käytännön ongelma estää työhön keskittymisen. Ulkomailla, vaikkakin vain Euroopassa aikaisemmin asuessani olen kuitenkin oppinut hyväksymään sopeutumisen vievän aikaa. Alkuhuumani täällä oli intensiivinen ja lyhyt, se kesti kokonaisen viikon. Pääsin nopeasti todellisuuteen kiinni, ehkä osittain lapsen ansiosta.

Ihmettelin aluksi, miksi lastenhoitaja sulki helteisinäkin päivinä huolellisesti kaikki ikkunat ja ovet puoli viiden aikaan iltapäivällä. Tuntui, että happi loppui kun se vähäinenkin tuulenvire estettiin. Eivät ne hyttyset nyt niin suuri riski ole. – ajattelin. Kirjaimellisesti kantapään kautta opin, että minun on syytä tehdä samoin kuin paikalliset. Hoitaessani nyt märkiviä haavojani seuraan visusti viisaampien neuvoja. Mieluummin sisätiloissa vellova kuumuus kuin yksikään hyttysenpistos lisää.

Kestääkö rakkaus? – kysymys kuuluu. Olen jo nähnyt välähdyksiä ajasta, jolloin kotiinpaluu muuttuu vastenmieliseksi. Ne ovat vasta ohikiitäviä, mutta sitäkin kirkkaampia välähdyksiä. Nuo pakahduttavan onnentunteen läikähdykset antavat voimia Afrikan koetellessa rakkauteni lujuutta yrittäessäni nukkua vesikelloille palaneella olkapäälläni. Haluanko rakastua? kuuluu toinen, vaikeampi kysymys. En osaa vielä vastata siihen. Sopeutuminen niin pitkälle ennustaisi suuria vaikeuksia kotiinpaluun koittaessa. Varsinkin, kun niitä tulee palatessa joka tapauksessa ilman hullaantumistakin.

Nyt on helmikuun loppu - kello on puoli kuusi illalla - ja kirjoitan tätä blogia ulkona vaatetuksenani toppi ja polvihousut miellyttävän lempeän tuulen hyväillessä ihoani. Afrikka ottaa, mutta kyllä se myös antaa!

-Maarit-