Seuraava päivä kohotti mielialani. Kysyin meillä kerran viikossa siivoamassa käyvältä Brendalta, jos hän olisi kiinnostunut hoitamaan poikaani. Olin miettinyt asiaa jo viikon, mutta hän oli lainannut kännykkänsä miehelleen, joka oli Lusakassa asioimassa. Jouduin siis odottamaan seuraavaa siivouspäivää. Brenda oli kiinnostunut ja sovimme työsuhteesta saman tien. Hän aloittaisi kolmen päivän päästä, ja parasta kaikessa oli, että hän toisi 6-vuotiaan poikansa Victorin mukanaan! Hurraa! Olin todella helpottunut, sillä poikani piti jo Brendasta, ja Brendaan tiesin voivani luottaa.

Voi sitä vapauden tunnetta, kun viimein pääsin töihin! Yksinhuoltaja todella osaa arvostaa lastenhoitojärjestelyä, oli sen muoto sitten mikä tahansa. Lapset jäivät innoissaan juoksemaan ympäri pihaa, vaikka vasta tapasivat. Yhteistä kieltäkään ei ole, sillä Victor puhuu vain Nyanjaa, mutta se ei tahtia näyttänyt haittaavan. Pelkäänkin, että pian pojallani on salaisuuksia Nyanjan kielellä paikallisten kanssa. Lankoni tosin oli Suomessa todennut, että pikemminkin Victor komentaa kohta muita ”leviällä pohojammaan” murteella, jolla poikani riemastuttaa Helsingissäkin.

Töissä luin koko päivän yhdistyksen toiminnasta ja perinteisestä kulttuurista Sambiassa. Raportit ja tutkimukset saivat minut kiinnostumaan tulevista työtehtävistä entistäkin enemmän, niin kiinnostavaa luettavaa ne olivat. Toimistomme on kiva, ja minulla on oma kirjoituspöytä. Selvisi, että lounaaksi kollegat juovat pikakahvia ja syövät täkäläistä todella valkoista leipää paljaaltaan. Täytyy siis varustautua omin eväin työpäivään, vaikkapa mehukkailla hedelmillä.

Kiiruhdin vajaaksi jääneen työpäivän päätteeksi kotiin katsomaan, miten siellä pärjätään. Eihän siellä mitään hätää ollut, päinvastoin. Päivä oli sujunut hyvin, pojat olivat juosseet itsensä läkähdyksiin, talo oli siivottu ja ruoka odotti työn raskaan raatajaa. Kun illalla kysyin Eliakselta, että eikö hän ollut missään vaiheessa päivää pelästynyt, kun olin niin pitkään poissa, pojan vastaus oli että miksi?

-Maarit-