Viime kuukausina kirjoitelu blogiin jäi monestakin syystä, mutta nyt tuntuu siltä että loppuyhteenveto täytyy tehdä. Syitä kirjoittamattomuuteen oli siis useita; kylmän kauden alkaessa alkoi jatkuva on/off-nuhastelu, töitä oli runsaasti ja deadline lähestyi päivä päivältä, varsinkin viimeinen kuukausi oli erittäin kiireinen. Lisäksi kesäkuun tietämillä kriiseilin kaikesta köyhyydestä ja kurjuudesta, tilitin kyllä asiasta kavereille Suomeen sähköpostitse mutta en halunnut vyöryttää maailmantuskaani tänne, luulen että jokainen lukijoista on itse kokenut joskus samaa tai ainakin nähnyt jonkun läheisen kokevan. Lisäksi halusin antaa tilaa seuraaville vapaaehtoisille kirjoitella, ettei tämä nyt jäisi pelkästään minun foorumiksi!

Alle viikko on tullut oltua Suomessa, ja erot näiden todellisuuksien ja yhteiskuntien välillä on niin suuret, että välillä tuntuu että Sambia oli vaan unta, ja etten ainakaan viettänyt siellä seitsemää kuukautta, ehkä korkeintaan pari viikkoa. Kaikki on todella täysin samoin ja tuttua ja turvallista täällä Suomessa, mitä nyt Reissumiehen pakkausta oli vaihdettu ja televisio ei toimi kun ei ole digiboksia. Tuntuu että ei olisi välillä poissa ollutkaan! Yritän tietoisesti välttää maailmantuskan valtaan joutumista, ja olla liikaa ajattelematta länsimaiden ja kehitysmaiden välisiä eroja. Murehtiminen ei auta ketään, mutta tietysti asiat tiedostamalla niille voi tehdä jotain ja yrittää vaikuttaa niiden parantamiseksi. Jälleen tulee mieleen se niin yleisesti tokaista asia, etta ei yksi ihminen voi maailmaa muuttaa. Ihan kuin sillä oikeutettaisiin se, että loppupeleissä ei tarvitse mitään tehdäkään. Toisaalta olen varma, että melkeinpä kaikki tekisivät ja vaikka mitä, jos tiedettäisiin mitä tehdä ja miten auttaa, ja että apu varmasti menisi perille ja olisi hyödyllistä. Ja siitä yhden ihmisen "voimattomuudesta": Chipatassa on italialainen Marco, joka yksin pyörittää slummissa koulua 150 oppilaalle. Marco on perustanut koulun yksin, rakennuttanut koulurakennuksen ja palkannut koululle paikalliset opettajat. Lapset saavat joka päivä siellä yksinkertaisen mutta lämpimän aterian ilmaiseksi. Opettajat ovat siis paikallisia mutta lisäksi koulussa toimii italialaisia vapaaehtoisia, jotka opettavat lapsille koulun päätyttyä urheilua, käsitöitä sekä vierailevat lasten kodeissa pohtimassa, miten asioita voisi niissä viedä eteenpäin. Koulu pyörii käsittämättömän pienillä rahoilla, itse asiassa jokainen vapaaehtoinen tuo tullessaan pienen kerätyn summan rahaa ja oman työpanoksensa. Koko koulua ei olisi ilman Marcoa ja todennäköisesti suurin osa oppilaista jäisi ilman koulutusta. Joten yksi ihminen voi tehdä eron! Tosin en nyt yritä vihjaista, että kaikkien pitäisi noin täysivaltaisesti omistaa elämänsä avustustyöhön, kunhan kerroin tämän esimerkkinä siitä, että jos tahtoa ja halua riittää, niin mahdollisuudet ovat melkein rajattomat.

Luonnollisesti Afrikkaan on kova ikävä, ystäviksi tulleita ihmisiä ja tutuiksi tulleita kotiseutuja ja maisemia. Lähtö Chipatasta tapahtui jo 16.7. ja edellisenä päivänä oli läksiäiset esimiehen kotona. Toimiston naiset olivat tehneet paikallisia herkkuja ja vastassa odotti juhlapöytä monine ruokalajeineen. Lisäksi toimiston kolme naista esittivät laulu- ja tanssiesityksen jossa toivotettiin hyvää matkaa Suomeen ja terveisiä perheelle ja sukulaisille. Läksiäislahjaksi sain pomon tekemää herkullista maapähkinävoita sekä chitenge-kankaita. Ihmisten avoimuus, ystävällisyys ja vieraanvaraisuus jaksoivat lämmittää ja yllättää loppuun asti, ja viimeiset päivät menivät loppuhetken paniikissa eli pakkaillessa, asioiden järjestelyissä sekä viimeisten työtehtävien suorittamisessa niin että lähtöä ei ehtinyt edes sisäistää tai mieltää! Ajatus kotiinpaluusta tuntui ja tuntuu vieläkin absurdilta, vielä olisi voinut olla Chipatassa kuukauden ja sitten ehkä vielä toisenkin kuukauden...Viimeinen kuukausi ylipäätään tuntui jäähyväisten jätöltä monessa mielessä. Viimeinen workshop oli mahtava, naisporukka oli energinen ja aktiivinen ja kaikki väliajat laulettiin ja tanssittiin. Käsittämätöntä miten lahjakkaita ihmiset voivat olla esiintymisessä, naiset keksivät laulunsanoja ihan spontaanisti ja kaikki pääsivät hetkessä jyvälle, esittivät lauluja kaanonissa ja välillä nousi esiin yksinlaulajia. Laulu oli kuin korkeatasoisen ja kauan harjoitelleen kuoron esittämää, vaikka todellisuudessa suurin osa naisista näki toisensa ensimmäistä kertaa. Jatkokoulutus on elokuussa, ja kaikki huikkasivat minullekin lähtiessä että siellä sitten tavataan! Ei ollut sydäntä sanoa että en ole silloin enää Chipatassa, olisin kuitenkin alkanut itkemään ja se on Sambiassa hieman hämmentävää aina; ihmiset eivät oikein itke kuin hautajaisissa ja silloinkin näkyvä sureminen rajoittuu muutamalle päivälle. Muuten vaikeuksistakin kerrottaessa nauretaan, niin epäloogiselta kuin se kuulostaakin. Mutta sekin on vaan selviytymiskeino: jos kaikkea alkaisivat itkeä ja surra, niin siitä ei tuolla tulisi loppua. Osa piirijärjestöjen naisista olivat tulleet matkan varrella hyvinkin tutuiksi, jäähyväiset piti jättää myös heille. Muutaman läheiset kollegan, oman toimistoväen sekä mun ns sambialaisen perheen hyvästely olivat vaikeimpia ja viimeiset päivät kuluivat yhteisillä lounailla ja yhteistä ystävyyttä muistellen. Mulla oli koko ajan sellainen olo, että tulen Suomeen vain lomalle, sitten takaisin Chipataan. Ehkä sekin oli vaan keino selviytyä jäähyväisistä ja kotiinpaluusta, jonka tiesi olevan suuri muutos. Nyt olen Suomessa yrittänyt suhtautua positiiviesti kaikkeen ja suunnitella tulevaisuutta, toivon että siihen jatkossakin kuuluu Afrikka suurena osana.

Jään kaipaamaan ihmisten ystävällisyyttä, lämmintä vastaanottoa, avuliaisuutta ja hyväntahtoisuutta. Kaipaan myös maisemia jotka ovat nyt kuivan kauden edetessä muuttumassa entistä ruskeammiksi ja elottomammiksi, punaisen maan pöllytessä tuulen puhaltaessa. Kaipaan myös kirkasta tähtitaivasta tuhansine tähtineen ja kaskaiden siritystä öisin. Sekä värikästä katukuvaa ja leppoisaa tunnelmaa. Eniten kaipaan ihmisiä, sekä länsimaalaisia että paikallisia, joiden kanssa jaoin tämän kokemuksen ja jotka tekivät siitä niin ainutlaatuisen. 7 kuukautta on lyhyt aika ja tosiaan ensimmäinen kokemukseni kehitysmaasta, ja tuntuu että siinä ajassa minulle avautui vain pieni osa kaikista ongelmista ja kerrostuneista rakenteista, jotka ylläpitävät ja jopa lisäävät ihmisten köyhyyttä ja eriarvoisuutta. Moni ennakkoluulo osoittautui vääräksi ja mielipiteet ovat vaihtuneet matkan varrella, huomaan sen jopa siitä, että en ole enää välttämättä samaa mieltä osan kirjoittamistani blogitekstien kanssa tai sitten ihmettelemäni asiat ovat selkiytyneet tämän ajan kuluessa. Selkiytymisen mukana on tosin tullut välillä syvempi näkökulma asioihin ja niiden monimuotoisuus ja monimutkaisuus on yllättänyt ja jättänyt pohtimaan.

Lopuksi pieni mainos: olen todella tyytyväinen tähän etvo-vapaaehtoisuuteen ja siihen, että ensimmäinen kokemukseni kehitysmaasta oli nimenomaan vapaaehtoisena, jolloin pääsin mukaan järjestön toimintaan ruohonjuuritasolla eikä minulla ollut rahoittaja-leimaa otsassa, jos näin kärjistetysti sanotaan. Kokemus oli ehdottomasti vielä paljon parempi mitä osasin odottaa, niinpä suosittelen kaikkia vähänkin kiinnostuneita ottamaan tästä tai vastaavista mahdollisuuksista selvää ja toteuttamaan niin helposti haaveiksi jäävät lähtöunelmat! Kerron kokemuksistani mielelläni lisää, jos jollain on kiinnostusta kysellä tms. Kommentteja otan edelleen mielelläni vastaan ja kiitän lukijoita mielenkiinnosta. Joka tapauksessa mukavaa loppukesää ja voimia syksyn kiireisiin kaikille!