Taalla ollessa olen leikitellyt ajatuksella, etta osittain tama yhteiskunta on kuin Suomi 100 vuotta sitten. Tietenkin silla erolla, etta taalla jyllaa moderni tietoyhteiskunta samalla tavalla kuin missa tahansa lansimaassa, erona tosin, etta vain murto-osa vaestosta paasee siita osalliseksi. Ihmiskohtalot ja ihmisten valinen kanssakaynti ja oleminen on kuitenkin monella tapaa kuin Suomessa sata vuotta sitten- eli kun asuttiin koyhassa maatalousvaltaisessa valtiossa. Tama yhteiskunta nayttaa asettavan tiettyja rakenteita ja kategorioita, joihin ihmiset joutuvat tai ajautuvat. Vertaaminen Suomeen 100 vuotta sitten on auttanut jollain tapaa hahmottamaan ihmisten valisia suhteita, ja etenkin valtasuhteita. Ja monesti suomalaiseen hierarkiamattomuuteen tottuneena pitaa tata hierarkiaviidakkoa vanhanaikaisena, siksikin kai tulee muinaiset ajat Suomessa mieleen:)

Enemmiston kohdalla, etenkin maaseudulla, aika nayttaa pysahtyneen. Koyhyys ja niukkuus luo rakenteita, joiden varassa ihmiset roikkuvat. Kaikki taalla ovat enemman tai vahemman maanviljelijoita, ja vuoden ruoka riippuu hyvin paljon maissisadosta. Maissista tehdaan nshimaa, eli maissipuuroa, joka kylla tayttaa vatsan hyvin ja on melko halpaa, mutta ei siita mitaan elimistolle hyodyllista saa irti. Maissipuuro on todella samanlaista kuin meidan mannapuuro, pikkasen vaan pienirakenteisempaa. Maissipuuroa syodaaan joka aterialla, sen lisaksi voi olla kasvis-tai liharelissia. Joskus pelkkaa maissipuuroa, ja nyt kun sadekausi on paalla ja sato korjaamatta, on monesta perheesta jo maissikin loppu. Sita lainaillaan muilta tai yritetaan saada jostain. Ja sadonkorjuun jalkeen ylimaarainen maissi (ja tassa tulee virhelaskelmia, siksi maissi onkin loppu nyt monesta perheesta) myydaan jotta saataisiin maksettua muut elamisen kulut. Kaikki on hyvin pienimuotoista ja niin kuin sanotaan, koyhalla ei tunnit paivassa riita: aika menee ruoanlaittoon nuotiolla tai tulella, sita ennen tehdaan nuotiota varten hiilia polttamalla puuta, joka taas puolestaan kerataan ties mista. Vesi kannetaan kaivosta, joka voi olla pitkan matkan paassa. Kaikki, mita ikina voi kuvitella, tehdaan pitkalti kasin ja itse. Ja milla kuljetaan, jos taytyy kulkea? Jalan tai korkeintaan pyoralla! Olen kuullut kerrottavan, etta maaseudulla naiset ovat jalan kulkien kantaneet 50 kilon sementtisakkeja paansa paalla jopa 60 kilometrin matkan! Voi vain ihmetella, miten se on mahdollista. Mutta jos muuta vaihtoehtoa ei ole ja rakennusmateriaalia on pakko saada, on yksinkertaisesti pakko venyttaa ruumiin sietokykya aarimmilleen. Ja nama naiset olivat kylla anoneet rahaa kehitysyhteistyojarjestolta, jotta he saisivat polkupyoria avuksi sakkien kuljettamiseen. Rahaa ei oltu myonnetty, silla ei yksinkertaisesti oltu ymmarretty, mita sen antaminen kaytannossa merkitsisi. Varmasti kehitysyhteistyojarjestoissa ei aina ymmarreta eika voidakaan ymmartaa todellisuutta taalla, siksi olisikin tarkeaa tulla mahdollisimman usein paikan paalle ihmettelemaan, millaiset olosuhteet taalla voivat olla, naita kun ei varmaan voi kuvitella edes hyvan mielikuvituksen omaava…

Talla viikolla toimistolle tuli poika, ehka noin 15-vuotias, joka oli tullut polkupyoralla 100 kilometrin matkan hakemaan avustusrahaa koulunkayntiinsa. Han oli kaynyt kerran aikaisemmin hakemassa tukeaan, mutta silla kertaa ei sita ollut saanut. Eli 200 kilometria pyoralla tyhjan takia! Ja turha kai erikseen mainita, etta pyorat eivat taalla ole kovin kummoisia. Talla kertaa raha oli saatu mutta pyora mennyt rikki. Pyoran korjaaminen maksoi noin 1,3 euroa, eika pojalla ollut siihen rahaa. Han oli ollut taalla Chipatassa jo kaksi paivaa ja yota ilman ruokaa tai yosijaa. Ja edessa 100 kilometrin pyoraily. Joskus tuntuu vaikealta kuvitella, miten ihmiset selviytyvat tallaisesta arjesta! No meidan toimiston hyvasydaminen tyontekija antoi rahaa pyoran korjaamiseen ja vahan ylimaaraista. Minakin annoin, jotta olisi rahaa edes syoda. Ja ruoasta puheen ollen, ruokaloiden ja ravintoloiden ulkopuolella seisoo lapsia kerjaamassa asiakkaiden mukaan ottamia ruoantahteita, jotka viedaan kotiin koirille.

Ennen tanne tuloa kuvittelin, etta kerjalaisia ja katulapsia olisi paljon enemman ja etta koyhyys olisi paljon nakyvampaa. Nyt luulen etta se on pinnan alla: koyhyys on sita, etta keskiverto sambialaisella on kylla rahaa syoda (vaikka ei kovin monipuolisesti) joka paiva ja paikka missa asua, mutta ei ole varaa kouluttaa kaikkia lapsia, sairastaessa ei ole varaa laakkeisiin tai hoitoon, yllattavien kulujen tullessa kohdalle voi tulla isoja taloudellisia vaikeuksia ja vaikka esim melkein kaikilla on kannykka, ei ole varaa ladata sille puheaikaa. Yleisesti ottaen paikallinen yrittajyys ja se, mista tulot yritetaan saada ja miten ne varsinkin saadaan riittamaan, on ollut melkeinpa kasittamatonta. Suuri osa ihmisista tosiaan viljelee maatilkkua, jonka antimia myydaan paivasta toiseen kadun varsilla tai torilla. Vaihtoehtona on myos kaytettyjen vaatteiden myynti, tai sitten esim hygieniatuotteiden tai tarve-esineiden hyvin pienimuotoinen myynti. Monet tekevat toita palvelijoina tai kayvat esim pesemassa pyykkia tai hoitamassa peltotoita pienta maksua vastaan. Tyollistavia yrityksia tai valtion tyopaikkoja ei ole paljoa, joten tyottomyysprosentti on kasittamattoman suuri, vaikka tarkkaa arviota ei siita olla pystytty esittamaan. Toisaalta tyottomyysprosentti ei taysin kuvaa todellisuutta, silla paikallinen yrittajyys tai vaihtotaloudesa elaminen ei nay tilastoissa. Elama on kuitenkin hyvin turvatonta, jos perheessa ei ole ketaan, jolla olisi varsinainen palkkatyo tai muu melko varma tulonlahde. Talloin toimeentulo on hyvin riippuvaista siita, etta ihmiset pysyvat terveina ja kykenevat tyontekoon kuten myos siita, millainen sato tulee tai onnistuuko paivan myynti niin etta voitoilla pystyy hankkimaan lisaa myytavia tavaroita tai vaatteita. Luonnollisesti ystavyys- ja sukulaissuhteet ovat tallaisessa yhteiskunnassa tarkeita. Ongelmana on myos ihmisten vaikuttamismahdollisuuksien vahyys: paattava taho ja tavalliset ihmiset ovat hyvin kaukana toisistaan ja paatoksentekoon pystyy osallistumaan lahinna hyvatuloinen ja hyvin kouluttautunut vaestonosa. Kuten sanottua, kaupunkeja saatetaan kehittaa mutta maaseudulla tuntuu aika pysahtyneen.