Vessassamme asustelee iso hämähäkki. Se väistää vilistäen tiehensä, jos menee liian lähelle. Muutoin se pysyttelee liikkumattomana ja tarkkailee varuillaan kotirauhansa rikkojaa. Joskus vessaseuraa saa useammastakin hämähäkistä. Aikaisemmin pelkäsin hämähäkkejä, mutta nykytaide paransi araknofobiani. Yksi nykytaiteen suosikeistani on amerikkalainen yhdeksänkymppinen Louise Bourgeois, jonka giganttisen, raudasta valmistetun hämähäkin näin Lontoon Tate Museon pihalla sisäänkäynnin edessä. Teos on hämmentävä; toisaalta se on painajaismaisen iso niin, että sen pitkien raajojen välissä voi vaivatta kävellä, toisaalta samalla voi katsella korkealla vartalon uumenissa olevia valkoisia munia. Hämähäkki on saamassa pienokaisia! Teoksen nimi on Äiti. Nyt en enää osaa päättää, ovatko hämähäkit puistattavia vai sympaattisia, sillä nekin ovat vain huolehtivia vanhempia! Jaa, taas on yksi menossa tuolille ripustettuihin vaatteisiini. –saatan todeta lakonisesti. Hämähäkit kuuluvat täällä olennaisena osana talon kalustoon.

Työnsin vessanovea auki eilenillalla, kun kuulin selvän tömähdyksen. Samalla tuntui kuin jokin olisi vastustanut ovea toiselta puolelta. Oli melkein pimeää, ja ihmettelin että kuvittelenko vain, sillä eihän isokaan hämähäkki sentään moiseen pysty, eikä sen puoleen aikaansaa kuuluvaa ääntäkään. –ehdin ajatella. Laitoin valon vessaan ja samassa sieltä säntäsi musta rotta! Ihme, että pojat – Victor oli meillä taas yökylässä -eivät juuri nukahdettuaan heränneet kirkunaltani! Jumalille kiitos ovi varastohuoneeseen oli raollaan, joten rotta ei suunnistanut huoneeseemme. Siinä olisikin ollut ainesta oikein kauhujen yöhön, jos olisin joutunut jahtaamaan rottaa makuuhuoneestamme. Vähältä kuitenkin piti, ettei se juossut paljaiden varpaitteni päältä! Varastohuoneesta rotta oli ilmeisesti jatkanut suoraa päätä eteiseen ja ulos, sillä ulko-oven alapuolella on rotanmentävä väli. En tosin uskaltanut lähteä sen perään, vaan tarkistin talon vasta aamulla. Yöllä mietin, etten taatusti nuku toista yötä talossa, jossa rotta saattaa seurata untani tyynyltä! Kuvotuksen aalto ei ottanut ihan heti hellittääkseen.

Torakkakammoni peittoaa jopa rottapelkoni, joihin tein läheistä torakka-armeijan kanssa. Se vieraili öisin kerrossängyssäni ennen kuin tuttavuutta aikoinaan Ranskassa. Vaikka pariisilaistorakat eivät yltäneet afrikkalaismittoihin, fobian - johon tuskin lääkettä löytyy - ne aikaan saivat. Onneksi täällä Sambiassa ei vielä ole tullut vastaan yhtäkään sisätiloissa, mutta talomme verannalla kulki kerran isoin koskaan näkemäni. Se oli noin kymmensenttinen! Toimistossa pienempiä näkee usein, mutta se onkin vain toimisto. Asuessani Pariisissa minulla oli kyseenalainen onni jakaa kymmenen neliön koppio hoksasin sulkea reiän katossa ilmastointiputken ympäriltä rakennusteipillä. Rapina oli sen jälkeen melkoinen, kun torakat raivoissaan yrittivät kulkea tuttua reittiään. Kylmät väreet puistattivat selkäpiitäni kuunnellessani kuhinaa. Ymmärsin nimittäin, mistä kutisevat puremat jalkoihini olivat aiemmin ilmestyneet ja mikä oli ollut se poskellani tepasteleva olio, jota olin unisena huitaissut.

Täällä ainoa kutsumaton vieras sängyssäni on tähän mennessä ollut muurahainen. Ja tietenkin ne hyttyset, jotka kyllä löytävät jättämäni pienenkin huolimattomuusraon moskiittoverkon ja patjan välissä. Jos tämä ei tästä pahemmaksi muutu, ja joku muukalainen valtaa sänkyäni, niin selviän kyllä näistä afrikkalaisista kotieläimistä. Mutta sinä päivänä kun löydän rotan sängystäni varaan seuraavan lennon Suomeen, enkä koskaan palaa!

-Maarit-