Onko käsin pyykkääminen edelleen romanttista Afrikan auringon alla? –kysyi siskoni monimielisesti soittaessaan ystävänpäivätervehdyksen ja kuullessaan, että olin taas saanut pyykätä. Jos hiertymiä sormissa ei lasketa, niin väitän, ettei se vastenmielistäkään puuhaa ole. Heräsin aamuvarhaisella tropiikin lämpöiseen auringonpaisteeseen ja lintujen konserttiin. Aamiaisen jälkeen tassuttelin ulos, paljain jaloin tietenkin, tarkistamaan onko kohta sadetta luvassa. Sadekaudesta huolimatta päivä lupasi täydellistä pyykkäysilmaa.

Iltapäivällä alkoi tuulla. Olen aina rakastanut tuulta, ja nyt pääsin elämäni ensimmäistä kertaa tarkkailemaan trooppista tuulta. Pohjoisen viiltävää viimaa se ei voinut olla, mutta ei se ollut kesän lempeää henkäilyä tai puuskaista ukkostuultakaan. Ilma viileni nopeasti paahteisesta virkistävän leudoksi. Lämmöstä huolimatta tuuli oli voimakasta, se enteili sadetta, mutta samalla jotain enemmän. Ilmassa tuntui muutos. Vaikka se ei ollut myrskytuulta, siinä oli jotain pelottavaa. Tunnelma oli odottava, ikään kuin jotain olisi kohta tapahtuva. Jäin terassiltamme seuraamaan tätä luonnon omaa näytelmää.

Ukkosta ilmassa ei ollut, sen painostavan raskauden tuntisi takaraivonikin. Yhtäkkiä vesi putosi valtavana seinänä alas. En pidä lapselleni ympärivuorokautista ohjelmatoimistoa, mutta siinä samassa keksin hypätä lämpimän vesiryöpyn syleilyyn. Siitäkös poika riemastui, ja niin hypimme ympäri pihaa kilpaa sateen kanssa. Olimme hetkessä likomärkiä, ja onnellisia siitä.

Täälläpäin maailmaa mikään ei ole laimeaa. Tai sitten se on vain tottumattomuuttani afrikkalaiseen todellisuuteen ja uutuuden viehätystä. Edes sade ei ole sitä masentavaa, loputonta tihkua, mihin kotona lopulta turtuu. Tarkemmin ajatellen laimeaa löytyy täältäkin, mutta ei luonnonvoimista vaan sambialaisesta keittiöstä. Keitettyä maissia ja kassavaa, riisiä maapähkinän kera ja tietenkin nshimaa - maissipuuroa, tuota sambialaisten "perunaa", ilman ripaustakaan suolasta, saati mausteista. Voih, miten herkullisia nuo kaikki olisivatkaan maustettuna!

Onneksi omassa keittiössäni pääsen antaumuksella hyödyntämään todella tuoreet paprikat, tomaatit, enkä nyt puhu niistä suomalaismarkettien punaisista tennispalloista, malvanväriset munakoisot, vihreät pavut, listaa voisi jatkaa loputtomiin. Avuksi keittiööni otan naapurimaat Angolan ja Kongon, sitten kierrän Länsi-Afrikan kautta eteläiseen Eurooppaan ja sieltä Suomeen, ja kyllä alkaa makuja löytyä. Tosin poikani äänestää jo sambialaisen keittiön puolesta omaani vastaan, eli litroittain ruokaöljyä ja kiloittain sokeria! Totta puhuen lastenhoitajan kokkaukset ovat olleet maukkaita, mutta nyt ymmärrän, miksi cooking oil –pullot ovat täällä jättimäisiä.

Suussa sulavat mangot ja persikat, mehukkaat ananakset, ne, jotka eivät tule purkissa toiselta puolelta maailmaa ja raikkaat granaattiomenat
todistavat olevansa nimensä veroisia. Olen maistanut eksoottisen outoja hedelmiä, joiden nimiä en tunne. Pihassamme on puita, joiden häikäisevän keltaiseksi kypsyviin, jättimäisiä männynkäpyjä etäisesti muistuttaviin hedelmiin olemme tutustuneet intialaistaustaisen vuokranantajamme kehotuksesta. Houkuttelevimman näköiset vihannekset ja hedelmät löytää täälläkin markettien sijaan torilta ja oikeastaan mistä vaan kadunkulmasta. Ananaksen ostin mieheltä, joka kulki myyden kahta ananastaan. Naiset levittävät liinan päälle vaihtelevasti
saatavuuden mukaan nipun sipuleita, joitakin tomaatteja, täkäläistä kitkerää kurkkua sekä kasan papuja, ja istuvat sitten koko päivän myymässä niitä. Toiset grillaavat maissintähkiä ohikulkijan huikopalaksi. Vihannesten ja hedelmien osto on täällä hiukan työlästä, mutta maku ja tuoreus ovat totisesti vaivan palkka!

-Maarit-